Katselin tässä taannoin telkkarista sarjaa jossa kuvattiin erään urheiluseuran junnutoiminnan arkea.
Eräässä jaksossa puuhattiin pystyyn turnausta puffetteineen päivineen. Pari junnujen vanhempaa oli paikalla myyntiteltan pystyttäjä apuja odottaen. Ohi kävelee saman seuran vanhempia ja teltan kanssa odottavista toinen tervehtii heitä. "Huomenta, oletteko tulossa telttaa pystyttämään?" Ohi kävelevistä toinen vastaa nasaalilla halveksunnalla että " No näytetääks me joltain teltan pystyttäjiltä, hei haloo.." ja jatkaa tuhahdellen matkaansa.
Huomaan närkästyväni aikuisen ihmisen kielenkäytöstä, mutta ennenkaikkea järkyttyväni asenteesta.
Joskus ennenmuinoin se ei ehkä olisi minua juuri kummeksuttanut. Sillä vaikka en moista asennetta ole koskaan ymmärtänyt, niin olin sitä niin paljon nähnyt että se oli enemmän standardi kuin poikkeus.
Tajusin että miksi mieleni nyt läikähti on se että, olen muutamien vuosien ajan saanut olla osa yhteisöä jossa lähes jokainen ohikulkija olisi tarttunut toimeen jossa teltta olisi tarvinnut pystytys apua. Muutama minuutti ja homma olisi ollut hoidossa ja jokainen olisi singahtanut seuraavaan hommaan. Pala sellaista elämää jossa on ihmisen äärettömän hyvä olla.
Ei keltään pois annettua, kaikille paljon saatuna.
Muistan kun kerran, vasta ensimmäisiä kosketuksia Vuolenkoskeen ottaessani, muutenkin kuin läpi ajaessani, roudasin kylänkaupasta isoa laatikkoa autoon ja pihalla ollut mies kysyi minulta heti että tarvitsenko apua. Hän reippaasti avasi minulle autoni sivuoven ja minä sain muljautettua paketin suoraan autoon, ilman etä piti laskea sitä välissä märkään maahan. Mieltä tuo pieni kohteliaisuus ja huomaavaisuus lämmitti pitkään. Lämmittää vieläkin, eikä vähiten sen takia että olen saanut tuta että tuo asenne on Vuolenkoskella niin pienessä, kuin isommassakin kaavassa, jokapäiväisesti elävä ja hengittävä.
Jotta jokainen ymmärtäisi sen toimivan yhteisöllisyyden hienouden, eikä kenenkään silmät tälle asialle ja sen vaalimiselle sumentuisi, haluan nyt avata pääni ajatuksia teille arvon kanssakulkijat.
Me ihmiset olemme niin monimuotoisia. Onneksi.
Jos ympäristö ja sen siellä vaikuttavien ihmisten luomat olosuhteet eivät vastaa sitä omaa toivetta ja näkemystä mitä siinä ympärillä haluaisi olevan ei se ole kenenkään vika. Ei ihmisten eikä kylän.
Eräs intiaanipäällikkö sanoi aikanaan että: Kotini on siellä mihin olen sydämeni asettanut.
Jos siis sydän ei saa sijaa asettua johonkin paikkaan, ei paikka tunnu kodilta, vaikka mitä tekisi.
Silloin on varsin ymmärrettävää että haluaa johonkin toisaalle. Mutta jälleen kerran se että johonkin paikkaan ei pysty samaistumaan ja asettumaan ei ole sen paikan vika.
Ei minkään yhteisön huonoutta. Vain ainoastaan henkilökohtaiset vastineet eivät ole saaneet sellaista kaikua jota on toivonut ja olettanut saavanasa.
Näistäkin syistä minä olen lähtenyt, monesti. Ja olen tehnyt siinä oikein. Olen silti pyrkinyt jättämään sillat paikoilleen. Vaikka toisista paikoista on paljon enemmän huonoja kuin hyviä muistoja. Mutta niiden paikkojen maailmankuva ei vain ole sopinut minulle. En minä niitä siitä tuomitse.
Aika pienenä jo ymmärssin että minun maailmankuva on kaikessa humanitetiikassaan, hmm.. muotoillaanko nyt näin että outonen. Avosylin vaatii kaijultaan saippuaromaania enemmän.
Ja liki 40 vuoden haahuilun ja tuulen kulettaman jälkeen minun henkinen kotini löytyi. Se asumuksemme fyysisestä sijainnista jokunen km sivuun huolimatta on VUOLENKOSKI.
Minut on otettu vastaan minuna. Minä olen kohdannut ihmiset minuna.
Minut on huolittu mukaan yhteisöön minuna.
Minun on ollut vaivatonta olla minä sellaisena kuin itse koen voivani itseni hyvänä hyväksyä.
Minun ei ole tarvinnut taistella oikeudestani olla siinä mihin olen tullut. Päinvastoin minut on avosylin toivotettu tervetulleeksi, erään kyläläisen sanoin "adoptoitu kyläläiseksi".
Mitä ilmeisimmin minun näkemykseni ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja yhteisöllisyydestä kohtaa tämän kylän lukuisten ihmisten kanssa.
Eli olen antanut ja saanut kaltaistani vastakaikua.
Sellainen on ihmiselle kyllä hirmuisen tärkeää.
Sellaiseen imuun on kovin turvallista lapsensa altistaa.
Mutta miksi sitten aina se se vastakaiku ei ole sellaista kuin toivoisi?
No me ihmiset ajattelemme asioista niin monista eri tulokulmista. Toisille se elämän keskeisyyskin voi olla ihan jotain muuta kuin toiselle.
Ja sitten on vielä sekin että mitä ja miten sitä itseään peilistä, niin henkistä kuin fyysistäkin minää, heijastaa.
Jos siitä kuvasta yrittää tehdä jotakin muuta kuin mikä oikeasti sydämessä tuntuu oikealta, heijastaa helposti itselleenkin epäselvää vääristymää.
Ja jos heijastaa vääristymää ympäristöönsä, syntyy aivan varmasti ristiriitaisia heijastumia. Niin henkisesti kuin fyysisestikkin.
Avoimmuus lienee siis avain tähänkin.
Enkä nyt tarkoita että omia asioitaan tarvitsee hikisukan pohjia myöten jakaa koko kylälle mutta, ennakkoluulottomasti kohtaa erilaisuutta ja ymmärtää antaa tilaa sille että, joku ihminen valitsee, kokee, näkee, ymmärtää eritavoin kuin minä itse ja on silti hänelle ystävällisessä hengessä oma itsensä.
Niiden joiden kanssa kokee vahvaa samanhenkisyyttä, vuorovaikuttaa enemmän ja joiden kanssa ei koe, toivottaa vain hyvää päivänjatkoa. Ja jos jostakin asiasta keskustellaan ja ollaan erimieltä, ei se tarkoita että tarvitsee sota-astaloita alkaa kellarinperukoilta kaivamaan. Kun suoraselkäisesti rehellisesti omalta kokemus- ja näkemyspohjaltaan on omaa mieltään, lynkkaamatta muita, toisen eriävä mielipidehän antaa parhaimillaan vaan omaa katsomusta ja ajatusta laajentavaa näkökulmaa.
Rehellinen ja avoin ilmapiiri ei siis tarkoita sitä että, asiasta joka ei ole yksilöstä tuntunut hyvältä, negativian mustat pilvet kiskotaan kaiken ja kaikkien ylle. Musta kivi mun tiellä, pa##apaikka koko kylä, tyyliin.
Pahimillaan tulee kaataneeksi torajyviä täysin ulkopuolisenkin puuroon. Myrkyttäneeksi tuon mahdollisuuden edes maistaa jotain uniikkia ja hyvää.
Kun hiertävä asia esitetään selvitys- ja korjausmahdollisuus ja -toive edellä, parhaimillaan sen korjaamiseen voi saada apua ja voimaa koko yhteisöltä. Positiviaa rakentava koneisto saa toimia ja kaikki voittavat.
Eli kun tuo oman palasensa monimuotoista ihmisyyttä johonkin, olisi aina hyvä miettiä, olenko minä nyt rehellisesti ja avoimesti sitä mitä minä olen. Jos minun mieleni on jostain pahoittunut, miksi siinä on päässyt käymään niin? Millä tasolla sen voisi parantaa? Kannattaako se avata isolla äänellä laajemalle kuulijakunnalle vai koittaa selvittää pienemmissä kohtaamisissa määrin?
Millaista ihmisyyttä minä haluaisin ilmentää ja millaista kohdata?
Koska olipa sitten kaikille tarinaa iskevä, tai harvakseltaan murahteleva, sen soisi olevan sitä ihmisen itsensä valitsemaa itseään. Jos haluaa puuhastella kyläläisten mukana tai olla omissa oloissaan, se olisi sitä itsensä näköistä olemista.
Toisten kampittaminen, vähättely tai arvottaminen ylipäätänsä ei edesauta ketään. Missään. Koskaan. Ne eivät ole hyveitä itselle sen enempää kuin muillekkaan ihmisille. Itsekseen voi ja joskus on hyväkin olla mutta, itsekkyys ja sisäänpäinlämpiäminen ei ole lainkaan sama asia. Itsekeskeisyysteen taipuminen on pahimmillaan hiljalleen kuristavaa kuoleentumista.
Pitäisi siis hyväksyä että jokainen ihminen siinä yhteisössä haluaa olla omanlaisensa. Toiset nyt vain imeytyvät kaikkiin projekteihin ja harrastuksiin ja tempauksiin. Toiset ovat niitä jotka kerta toisensa jälkeen avaavat suunsa, kääriivät hihansa, starttaavat traktorinsa ja lämmittävät uuninsa.
Toiset käyvät vain joissain, toiset eivät missään. Jokainen tuo sen omannäköisensä palasen siihen yhteisöön. Eikä se tarkoita sitä että, toiset olisivat minua vastaan jos he toimivat toisin kuin minä toimin.
Me hengessä vois siis olla hiljaa taka-alallakin jos haluaa.
Mutta se mitä tälläisessä pienessä itse itsensä liikkeelle laittavassa yhteisössä eläessään pitää ymmärtää ja sisäistää alkutekijöissään on se, ettei asiat tule kuin ravintolaillallinen. Jos on tottunut esim. kaupunkitaajaman systeemiin jossa lompakkoaan keventämällä "kaikki on käden ulottuvilla", niin voi olla vaikeaa intekroitua tapaan jossa punttisalille päästäkseen on ensin pari vuotta leivottava pullaa tai käytettävä lapiota tai suorittava jotain muuta yhteiseen hyvään puhaltamista. Jos siis haluaa jotakin, on oltava itesekkin valmis pikkuisen panostamaan. Tehtävä jotakin toistenkin eteen jotta sellainen itseäänkin hyödyttävä ja ilahduttava tulisi todeksi. Oltava siis itseään mutta myös muita varten.
Jos tälläinen tapa elää ei tunnu mielekkäältä on nähdäkseni vain kaksi vaihtoehtoa. Lakata valittamasta ja vaatimasta että kaikkea olisi, tai muuttaa sinne missä sitä kaikkea saa instant ojentamalla x määrää euroja.
Itse olen elänyt elämää jossa ei kyllä mitään ole tullut kättä ojentemalla. Hyvin pitkälle yksin on ollut suoriuduttava ja saatava aikaan mitä ikinä on halunnut. Ja siksi minä olen nyt onneni niityllä siitä että, perheineni saan kuulua yhteisöön jossa voimme antaa pienen panoksemme sellaiseen jossa ymmärretään että onni on pieniä asioita joita jakamalla, joihin panostamalla, syntyy pohjia josta hyvä kasvaa isoksi.
Tuo ihmeellinen yhteiseen koneeseen tankkaamisen synnyttämä voima on jotain mitä kannattaa ja tulee vaalia.
Voinen siis omasta ja perheeni kokemuksesta sanoa että Vuolenkoskella voivat hyvin ainakin ne jotka ymmärtävät yhteisöllisyyden jakamisen periaatteen. Kun minä olen muitakin varten muutkin ovat minua varten. Onnistuu yhdessä tuottaa niin talvinen pulkkamäki tapahtuma, vanhojen traktorien kyntönäytös, kuin kevyenliikenteenväylä ja vaikka liikuntahalli. Vuolenkoskella kannattaa varoa mitä toivoo, sillä joku voi sysätä sen toiveen toteutettavaksi. ;-) Vuolenkoski avaa oven ja ojentaa käden. On sinun ratkaisusi millä mielin siitä ovesta käyt ja kuinka käteen tartut.
Yhteisöllisestä voimasta kiittäen ja rauhaa ja lähimmäisen rakkautta kaikille toivottaen
Kati Rättö. <3
