Heihei, mitäkuuluu...

Koska olet niin viimeksi kysynyt, keltään?
Oikeasti haluten tietää mitä toiselle ihmiselle kuuluu?
Edes ystävällisen käytöksen hengessä tiedustellut.
Kuinka hän oikeasti henkisesti voi.
Ilman oletusarvoja. Ilman luuloa siitä että tiedät missä tilassa hänen sielunsa juuri nyt lepää tai velloo.
Edes ylipäätänsä tuon kysymyksen esittänyt?

Vaikka tuo jenkkiläinen tapa kysyä, How are Yuo, kaikilta kohtaamiltaan ihmisiltä, myös puhelimitse, Olipa hän sitten asiakaspalvelija, bisnespomo, hyvä ystävä, appiukko tai jotain niiden väliltä, on ehkä hieman päälleliimattu ja kliseinen. Niin minusta se on kuitenkin mitä mainioin ponnahduslauta keskustelun aloitukselle.
Vaikka ventovieraalle asiakaspalvelijalle nyt ei tulisi mieleenkään alkaa sydänsurujaan, palavaa rakkakkuttaan tai sitä että olen tässä 2 yötä valvonut lapsen kuumetta ja rahahuolia, alkaa tilittämään, niin se suo kuitenkin sen näkökulman että siinä edessä seisoo, tai langan päässä on, ihan samanlainen tunteet omaava ihminen kuin itsekkin olen.
Asioista, vakavistakin, voidaan alkaa keskustella inhimillisyys edellä.
Se taas johtaa siihen että  vaikeissa ja vakavissakin asioissa ymmärretään että pelaajaa ei tarvitse syyttää siitä että, peli on, monen sattuman summasta, huono. Kaupankäynnin ei tarvitse johtaa toivottuun tulokseen ja siitä voi silti jäädä positiivinen mieli. 
Vai mitenkä ajattelette että, eikö olisi pikkuisen arvostetumpi olo vanhempana, kun lapsen opettaja koulusta soittaisi ja puhelu alkaisikin seuraavaan tyyliin. Opettaja  Annukka Mattila hei, kuinka te voitte?
Tai kun rengasliikkeeseen soitettaessa asiakaspalvelusta vastattaisiin Valtatien kumi& pyörä, hyvää päivää, kuikas teillä kulkee?
Vaikka olen rationaalinen ihminen, ja asiat pitää mielestäni hoitaa asioina, ei se silti tarkoita etteikö kohtaamiset kaiken tiimoilta voisi silti olla ihmiseltä ihmiselle.
Sitäpaitsi suomenkieli on mahtava tässäkin asiassa. Se suo mahdollisuuden kysyä vointia, päivän pössistä, hetken fiilistä, oloa, kymmenin eri tavoin. Aina persoonallisuutta antaen ja ammentaen.
Ja vaikka suomalainen ei tunnetusti ole small talk:in suurtaitaja, ja välillä tuntuu ettei isompaankaan puheenpitoon ole kummostaakaan paloa, niin ei sen inhimillishenkisen voinnin kyselyn nyt 2000 luvun uomissa tarvitsisi olla ihan esihistoriallisella murahtelu tasolla.

Me emme voi tietää toisen vointia oikeasti jos emme kysy.
Toinen ei voi oikeasti tietää mitä meille kuuluu jos emme kerro.
Mutta mikä mielestäni myös äärimmäisen huomiorarvoista, on toisen kysyessä pysähtyä edes viideksi sekunniksi miettimään, mitä minulle kuuluu, miten minä voin.
Missä mielentilassa minä olen vastaanottamaan tuon toisen ihmisen. Näänkö ja koenko minä ihmisen, vai olenko minä omaan näkemykseeni ruuvaantunut kuin päästään nyplääntynyt ruuvi oksanpihkaan, istunko valmiiksi naskalin päällä ja syytän tuota randomia ihmistä olostani.
Että kun vastaan tuolle ihmiselle että, kiitos kysymästä ihan käypäsesti menee, olen jo kerennyt sisäistää että vaikka maailma olisi juuri tempaissut minua pesäpallomailalla takavasempaan reiteen, ja yhteiskunta lyönyt räpylällä pähkinään, ja lapseni kiukku on kuin märkä rätti naamalla, se ei ole hänen vikansa. Ja hänen asemansa lehtimyyjänä, opettajana, naapurina, kaupankassana, tavarataksina, facebook kaverina, ystävänä ja jne. ei ole minun vointieni syy. Edes puolison edesottamukset eivät ole vointieni syy.
Se miten minä voin, on minun omien tuntemusteni, ajatusteni tai ajattelemattomuuksieni summa.
Ja sama kaava toistuu itse päivän buugieta toiselta kysyttäessä.
Fiilis on hyvin suurelta osin valinta suhtautua.
Kun kysyn toisen ihmisen tilaa, mietin että tässä astun nyt hänen päiväänsä, olisi ehkä syytä tsekata ne omat asenteet ja ajatukset vallitsevasta näkemyksestä.
Olenko jo siis päättänyt että ei sitä kiinnosta koko aihe, no se nyt tekee vaan työtään, mitä sitä tässä lätisemään, tai eipä sillä varmaan mitään sanottavaa ole kuitenkaan.
Vai lähdenkö valoisasta oviaukosta tyhjän pöydän äärestä, antaen kuulemani ja näkemäni muodostaa sen, mitä toinen oikeasti on ja kertoo.
Kuinka moni kysyy lapsensa koulupäivän kulkua, olettaen kuulevansa vastauksen ihan ok? No niin, koska viimeiset 3 viikkoa-3vuotta se vastaus on ollut sellainen.
Mutta tuliko mieleen että, mikä merkitys tuolla  20sekunntia päivästä vievällä tuokiolla on etenkin lapselle?
Minäpä kerron yhden näin vuosia jälkikäteen kirkastuneen merkityksellisyys esimerkin.
Voin yhtään mustamaalaamatta sanoa että, minulta ei kukaan kysynyt koskaan, miten koulussa meni. Ainakaan niin että siitä kiinnostuksen vastaukseen olisi voinut aistia. Minulta ei kukaan teininä kysynyt miten sä voit.
Olin paljon papattava kalkati, kova ja juureva kuin tervaskanto, itsepäinen ja pärjäävä.
Vaikka makasin maassa rähmälläni, kyyneleet poltti taas kerran lumipesumuilutuksen hiertämää naamaani, opettajat myönsivät minun olevan kiusattu, kouluun en taaskaan halunnut rääkättäväksi mennä, työpanokseni kotona ei taaskaan ollut riittävä, istuin halkotukilla ja huusin tuskaani, väistelin narsistin henkistä sapelia minkä pystyin, kannattelin milloin masentunutta, milloin alkoholistia, raadoin kuin orja, näin silti joskus nälkääkin jne. Ja vaikka pari vuosikymmentä  otsassa loimotti miljoona muuta huutomerkkiä siitä ettei kaikki ole hyvin, niin ei. Kukaan ei kysynyt minulta, kuinka sinä voit. 
Koska olin vahva, kaikki päättelivät että minä selviän ja pärjään.
No totta helkkarissa selvisin ja pärjäsin. Vaikka rajapinta tonpuoleisen kanssa oli joskus myös läsnä, ja luovuttaminen oli millimetrien päässä, kuljin silti eteenpäin. Valitsin elämän ja sen tarjoaman haasteellisen moninaisuuden.
Olin avoin, minusta näkyi, niin nauru kuin kyyneleetkin.
Mutta silti kukaan oikeasti ollut siitä kiinnostunut, miten minä voin.    
Olin pitkälle päälle parikymmentä kun kuulin tuon maagisen lauseen siinä muodossa että se oli selkeästi minulle tarkoitettu. Tarkoitettu lohduksi siitä että joku oikeasti välittää. Tarkoitettu niin että kysyjä oli valmis ottamaan vastaan kertomustani siitä miten voin.
Kysyjä oli vanhempi nainen. Vahvan intiaanisielun omaava, humaani. Randomi kohtaaminen. Kerrottuani hänelle erään uneni, hän spontaanisti halasi minua, kysyi silmiin katsoen, voi lapsi rakas kuinka sinä voit?
En itseasiassa tiedä, minä vastasin.
Tuo kysymys oli minulle hämmentävä ja toisekseen, en silloin todellakaan tiennyt olenko elävä pystyynkuolleiden maassa, vaiko kuollut elävien muukalaisten keskellä.
Olin jokatapauksessa tottunut siihen että olen vahva. Eikä minun pidä odottaman sitä että minulta vointia kysellään.
Mutta jokatapauksessa elin sellaista elämää, että tuo empaattinen kysymys antoi minulle juurikin sellaisen askelman joka esti minua synkkyyteen putoamasta.
En tiedä aukesiko minusta jokin lukko, vai antoiko maailmankaikkeus minulle enemmän empaattisia ihmisiä ympärilleni, ehkä molempia, mutta aloin kuulla tuon lauseen silloin tällöin ja sain voimaa uskoa siihen että vaikka minä pärjään, joku silti välittää kuinka minä sen pärjäämiseni keskellä voin.
Meni kuitenkin yli 30 vuotta hoksata että minä voin oikeasti kertoa siitä kuinka minä oikeasti voin.
Että minun ei tarvitsisi märehtiä ensin asiaa viikkotolkulla, voidakseni kertoa vointiani läheisilleni ääneen. Pelkäämättä että narisen kuin rasvaamaton sarana kuulostaen pelkästään turhamaiselta ja ärsyttävältä. Ja sen pelossa että olen jotain mitä eniten inhoan, tyhjänpäiväistä kitisevä, pahimmillaan jättää kertomatta. Kitua keskenäni. Josta väistämättä aiheutuu se että, turhaudun ja räpätän pahan oloni ulos jossakin täysin kontroilommattomassa tilanteessa syyttömille ihmisille.
Piti oppia ilmaisua, joka tyhjentää päätä kuulostamatta pimeyden lähettiläältä. Joka saa ihmiset tajuamaan että, vaikka minä olen nujertumaton pajapölkky tarvitsen minä myös lähimmäisyyttä ja empatiaa. Kivestä veistetty sydän ei ole tunnoton.    
Meni liki 40 vuotta tulla pikkuhiljaa ulos siitä haarniskasta joka vastaanottaa empatiaa ahdistumatta. Ja vaikka minulle on hyvin luontaista kysyä ja kuunnella toisen ihmisen vointia, edelleen, minun vointiani kysyvän kohdalla, mietin kuulostanko negatiiviselta kitisiältä jos kerron että parin antisupersankaria wituixmän ja mr.myrphey ovat olleet tiiviisti  päänsäryn kanssa kylässä. Mutta mutta muuten ok. Että jäänkö ikäänkuin jotain vuorovaikutus velkaa jos vastaan muutakin kuin että ihan hyvää.        
       Sillä ei liene kellekkään uusi se tieto se että, lähes aina kohtaamistilanne muodostuu senkaltaiseksi kuin sen päässämme olemme ennakoineet.
Jos ajattelemme toisen ihmisen olevan tympeä ja turhake, kuinka kukaan voi olettaa saavansa vastaan iloista ja pätevää.
Tai jos itse vastaamme kysymykseen yliolkaisesti, niin että paistaa kuuhun asti että, emme ole sitä mitä sanomme, kysytäänkö meiltä enää toiste.  
Vaikka tuosta kysymyksestä virinnyt  keskustelun sisältö olisi puolin tai toisin kuinka raskas ja vaikea tahansa, ei siitä silti tarvitsisi eikä pitäisi jäädä sellaista oloa, kuin olisi juuri kiskonut maratoonin kivirekeä aavikolla.
Ja pyrin juurikin vaikka kirjoittamalla purkamaan lastia, ilmaisemaan itseäni siten miten koitan kaikkeen suhtautua, ilo pintaan vaikka syän märkänis. Huumorin huivilla pyyhköisen tuskan hikeä.  Olematta silti teennäinen. Niin kysyessäni kuin minulta kysyttäessä.
Pyrin nauttimaan jokaisesta saamastani huomiosta vaivaantumatta. Kokemaan että, olen ne asainnut ja en jää niistä kiitollisuuden velkaa.
Vaikka tuo "kuinka sinä voit" empatian polku on ollu melko rankalla kouralla minua hivotteleva, olen jälleen kerran onnelleinen että olen senkin valinnut kulkevani. Valinnut opetella miettimään, kysymään ja kuulemaan kuinka joku voi.  Olen saanut puolison Tommi, joka oikeasti on kiinnostunut voinnistani silloinkin kun fyysinen läsnäolo ei ole mahdolllista. Joka osaa juurikin oikealla lauseasettelulla ilmaista, että hänen kiinnostuksensa tärykalvoakin painestavan vaimon voinnista on aitoa. On huikeaa että olen myös tuota polkua voinut lapsilleni raivata. Sillä kun nuo rakkauden sitrushedelmät  sponttaanisti kysyvät minulta, äiti, onko kaikki ookkeij? Saaden vastauksen kaikki oookkei.. johon kuittaavaat että oookke. Huomaan nauttivani humorista kumpuavaa elämän valoistamista parhaimmillaan.
Juuri niitä sekuntteja joita tarvitsemme jotta ilo pysyy elossa.

Armaat kanssakulkijat,
 koskaan emme voi tietää koska olemme siinä millimetrissä että toisen ihmisen spontaani KUINKA SINÄ VOIT kysymys estää pimeyteen luiskahtamasta.
 
<3:llä Kati