Arvenparantaja juhlat

Voin sanoa että liki 9vuotta koulua belsebuubin hangossa, muuttaa ihmistä.

Mutta minä päätin että minä en alistu. Minä jokapäivä silmät kirvellen kävin sen koulun loppuun, ilman synttäreitä joille kukaan ei tullut. Ilman kutsuja toisten synntäreille. Jäi trauma, en kiistä.

Mutta kuten muistakin sen ajan traumoista olen päässyt yli päättämällä kävellä määrätietoisesti niiden yli, korvannut nuo kaikki kuin piikkilanka orvaskettä raapineet muistot uusilla.

Järjestänyt juhlia. Omia ja nyt etenkin lasteni juhlia. Ei mitään ökyjä krääsäkuorrutteisia, vaan juhlia jossa minulle ja lapsille ihanat ihmiset ovat olleet osana. Niin järjestämässä kuin juhlimassakin. Voin sanoa että sukulaisvähemmistöllä. Ja koko ajan vähenenemään päin. Mitä minä teen sellaisilla ihmissuhteilla jotka ovat minun siimani varassa. Ei sellainen anna minulle mitään. Eikä lapsillenikaan. Vain typerän esimerkin kuinka veri on muka vettä sakeampaa, ja sitä kuuluu ottaa annoksia, vaikka se on pantu teennäisyyden kuppiin.

Vastavoimaiset ystävät sensijan antavat paljon. Vuorovaikuttavat omasta tahdostaankin. Heille on sydän pakahtuen hienoa antaa omastaan. Koska voi luottaa saavansa. Pyytämättäkin.

Joskus keskustelu täysin tuntemattoman kanssa antaa paljon enemmän kuin tunti kahvikupin ääressä teeskenneltyä uteliaisuutta sukulaisen kanssa.

Pitäkööt itsekkäänä. Näin minä voin hyvin. Näin minä opetan lapsilleni että vuorovaikuttaminen on kaksisuuntainen tie. Ei kivireki yhden perässä jossa toiset käy lisäpainona, kun heille sopii, istumassa.

2viikkoa sitten 8v. täyttävä pikkumies kutsui koulustaan 17 kaveria. Oli tehnyt itse kutsukortit, äiti kirjoitti ajo-ohjeet ja ym. pikkusivuseikat. Vain yksi kissa-allerginen ja yksi kipeä ei tullut. Minä silmät onnenkyynelissä paistoin muurikkalettuja vieraille. Muutamille lasten vanhemmillekkin sain tarjota kahvit ja letut kun malttoivat jäädä iloisena porisemaan. Osan kanssa ei oltu koskaan tavattu ennen. Oli kun arpien päälle olisi valutettu parantavaa kultaa. Sain kiitosta niin lapsilta kuin vanhemmilta, vielä jälkikäteenkin. Ja ohjelmista eli leikeistä vastasivat lapset itse. Ei klitteriviirejä ei ilmapallopellejä. Aitoja ihmisiä. Kevätaurinkoinen päivä ja lettua ja jätskiä. Ei ihmeelliistä, mutta silti niin ihmeellisen ihanaa.

Ensi vuonna 10 vuotishääpäivä. Me niin juhlitaan. Ja sitä ennen muutamat synttärit. Ehkä jopa jonkinmoiset omanikin, ihan ilman pyöreitä tai neljänneksiä. Ihan vaan huvin vuoksi. Koska nykyään joku kutsuttuna tulee aina, ainakin kahville pannukakulle ja jutulle. En minä enää odota että tulee. Minä luotan että haluaa tulla.

Olen siis päättänyt että että annan historialle juhlakenkää. Kaikille niille jotka miettiivät pitäisikö pitää juhlat. Pitäsikö kutsua se täti, serkku, veli, äiti, eno, kummi jne. joka muutenkaan ei pidä yhteyttä. Jonka kanssa lähetetään joulukortit ristiin, mutta se 10km päästä kaupunkiin ostoksille autoillessaan ajaa ohi. Joka puhelimessa juoruaa kaikkien sukulaisten ikävät asiat, mutta ei koskaan kysy mitä sinulle kuuluu. Joka paatoksella sun tarjoaman pullanmurut suupielestä tursuten kertoo omat sairauskertomuksensa ja lapsiensa pätevyydet, muttei kuuntele puoltakaan lausetta loppuun sinulta.

Kutsu vaikka sinulle hymyillyt kadunmies, ennemmin kuin velvoitteelta tuntuva sukulainen. Jos joku kutsumaton loukkaantuu, se ei ole sinun syysi. Kutsu 5 tai 50. Juhlavieraiden määrä ei ole kvaliteetin määre. Pukeudu vaikka verhokankaaseen tai tylliunelmaan. Pääasia että siihen verhoutuminen tuntuu sinusta ihanalta. Älä ajattele yhdenkään vieraan mielipidettä siitä. Paina päähäsi kruunu. ainakin henkinen sellainen. Ole juuri sellainen kun haluat olla. Älä anna historian tehdä sinusta sellaista miksi muut sinut luulevat.

Kun olet iloinen, onnellinen, peloton, avoin, tunteellinen olet juhla. Elämän juhla. Ja sellaista juhlaa kaikki haluavat tulla kokemaan.

Pidä juhlat. 　 Sydämenkin juhlat.

Halauksia kaikille lapsuuden juhlista paitsi jääneille.

Juhlikaa ja täyttäkää arpenne.