SE ilta

Minä en ollut se tyttö joka 10veenä kirjoitti päiväkirjaan unelma häittensä väriteemoja ja suunnitteli minkä disney prinsessan mekossa haluaisi alttarille astella.
Minun pitsiunelmani oli hevosen selässä ohueksi hiutuneet farmarihousut ja mekot olivat asusteita jotka hitoksee hankaloittivat metsässä liikkumista.
Muutama kymmenen ruohokautta sitten tuli ensimmäisen kerran mieleen sellainen asia kuin poikaystävä. Ei ne oikeen tälläsestä "hurjapäästä" ja eläinten maailmasta omakuvaansa peilaavasta perustaneet. Paitsi kaverina. Yhtenä pojista. Aika harvakseltaan sitäkin. Eipä kait ollu niin väliksikään.
Tuskin olin toisella kymmenellä kun yks sukulaismiehistä tuumas että ei löydy Kati sinulle ikinä semmosta miestä joka sun kanssa naimisiin uskaltaa.
Oli kait taas jotkut sukukinkerit jossa meikäläisen jonkun hurjapäisen hevosen kanssa temutessa ruhjoontunut kroppa oli koitettu verhota vähemmän mustelmia ja verinaarmuja paljastavaan mekkoon. Ei ne kaupunkilaiset oikeen voineet mun paloani kesyttää hevosia käsittää. Tai sitä että mun mielestä koiran kouluttaminen ja vuohen lypsäminen oli mielekkäämpää kuin meikkaaminen ja kynsien lakkaaminen.

Ei ollu mulla kiire naimisiinkaan, koskaan. Mutta kyllä mä jo aika nuorena tiesin että sekin päivä vielä tulee, sitten kun on sen aika. Löytää minut se yksi jonka kanssa vaan kuulutaan yhteen. Luotin siihen että joku haluaa mun hurjaa luontoani rakkaudella rauhottaa. Pidellä sylissä, muttei kahlita.  

Sitten tuli se aika kun sai niitä miehiä luudalla ovelta mouruumasta häätää ja "rumimpia kivittää". Niitä joilla eivaan ollu mulle tarpeeksi henkistä voimaa.
Mun suora sieluluotaus oli pelottavaa.
Niitäkin joille minä vaan olin yksinkertasesti "too much to handle".
Ei kesytettävissä oleva jännäotus.
Muutamalle rengastettavaksikin suostuin, vaikka ei ollu sillonkaan suhdanteet semmoset että oikeesti vakavissani papin eessä uskoin puolikkaana seisovani. Mahtavia tyyppejä mutta, aina se mutta siinä hartialla, kainalossa tai kantapäällä.
 Sen mun miehen piti olla sellainen mies, joka tekisi minun puolikkaastani kokonaisen ja minä hänen sylinsä yksin täyttäisin.
Parisuhde jossa ei tarvitsisi olla kaksin yksin, koskaan.

En minä toivosta luopunut. Enkä lakannut onneeni silläkään saralla uskomasta.
Mutta siinä 33vuotta tätä elämää yhdessä ja erikseen tallustaneena sysäsin ajatuksen vertaiseni kohtaamisesta ja parisuhteesta aivojen takalaariin.
Aattelin että se lisääntymisenkin juna meni jo mun ohi, en ollu lasteni isää vielä koskaan tavannu. Ei raksuttanu mulla semmonen biologinen kello lainkaan. Mä aattelin mulla on muita tehtäviä ja vielä pitää joku isoratas raksahtaa että mun kuninkaani kuningattarensa löytää. 
Sitten koitti SE ilta. Täysin arvaamatta ja varoittamatta.
 Yön varjoista, tuli vastaan pelotta.
Mies joka tiesi. Osasi. Uskoi. Ymmärsi. Uskalsi.
 Mies jonka käsiin minä uskalsin, vain ensin hetkellisesti jonkun jo itseleen hänet varanneen puukon iskua peläten,
koko sisältä hauraan sieluni tipauttaa.
Mies jolta vain muutama viikko tapaamisen jälkeen kysyin että, mistä hän saattoi minun suhteeni olla niin varma? Ja vastaukseksi sain: " Kyllähän hän nyt oman vaimonsa tunnistaa".
SE ilta oli sellainen oikein kesäinen ilta. Tänään muistojen    kasaelmaa kirjoittaessa, tuntuu kuin se olisi ihan tuossa nurkan takana ja silti siitä on kulunut jo 10 vuotta.
Ei sillä että tuo aika on ollut kyllä vähintäänkin monivaiheinen, josta tempoa ei ole puuttunut, mutta kaikki sinä iltana tapahtunut on muistojeni aarteistoa, eikä toivottavasti katoa koskaan.
Niin minä siihen luotan kuin tuohon mieheenkin, joka minun kanssa sitten uskaltautui vihillekkin, jopa kahteen kertaan. Siitä asiasta tulee ensivuonna 10 vuotta. Ansaitsee oman tarina aarteensa sitten aikanaan sekin asia.

10 vuotta sitten, lämpimänä kesäiltana, minä täpisin ilosta päästä viihteelle ja vedin päälleni valkoista minimekkoa ja korsettipaitaa ja laitoin tukkaa ja naamaa nätiksi.
Mutta jos olisin tiennyt mitä tuo Yö yhtyeen soiton ja laulun ilta, ihan siinä kotinurkan tansahtelu paikassa Krouvin lavalla, toisikaan ennen kesäyötä, tullessaan, olisi täpinä ollut varmasti kuin haapa kesätuulessa. 
Kun soitot oli soineet niin minut huuteli seurueeseensa pari karskimman luokan miestä. Oli kuulemma "valkoinen roiskeläppä" kiinnitänyt silmän ja sen punasen tukan alta kuulunu mahoton pälpätys, myös korvan.
No siinä mä sitten hämmästelin kun mut oli naulittu ukkojen pöytään ja kysyttiin että mitä mä juon. Sanoi ettei mua tartte juomilla lahjoa, mukavat raamikkaat miehet kiiltävine kaljuineen ja krunge partoineen, kiitos vaan mä oon jo myyty. No sitä ei kuulemma kysytty, vaan sitä että saako olla nenän alle siideri vai olut. Aha, no nyt oli minun mielunen meininki. Kohtahan sitten nenän eteen ilmesty kylmä siideri ja selän takaa käsi uppos mun käteen kuin suutarilla teetetty nappahansikas ja kuulin korvaani lauseen
 `sä oot muten mun.´
Asia harvinaisen selkee ja ei mulla kyllä mitään vastaanlaittamista sen suhteen ollukkaan. Pikkusen ehkä nauratti. Kaikenmoisia iskureploja kuultuani, tää oli jotenkin harvinaisen määrätietonen. Se nallekarhumainen lempeys jolla minut oli juuri varjostettu ja ne kaksi syvällistä silmää, joiden takaa huokui jotain hyvin voimakasta, siinä ei kuulkaa voinu Kalkatikaan paljon vastaan päpättää.
Vaikka yritin mä vähän kumminkin.
Paristakin suusta tuli sitten lause, että nyt lähetään mökille Pertunmaalle ja SÄ tuut mukaan.
Muuten hyvä idea, mutta mun pitäs olla yheksältä seuraavana aamuna takasin kotona, täällä Hartolassa. Ja sellasessa kunnossa että rippujuhlien tarjoilijana kehtaa esiintyä. Kyyti hoituu kyllä, oli vastaus. Jepjep, kyllä minä "ne kyydit"  tiedän, tässä ei nyt olla enää mikään tähdenlentojen kulettama. No raahasivat kuskin mun nenän eteen  vannottivat, että paluukyyti hoituu.
Mä yritin vikuroida vielä toisen kerran. `Se on pojat semmonen homma että mitään pillua on sitten turha vongata, ei tule onnistumaan`. Se kuulkaa on melkonen näky kun kaksi reilu satakiloista bassoa nauraa niin että jakkarat tärisee, ja korkosaappailla korotettu160cm punapää pällistelee vieres, että mitä hauskaa mä nyt sanoin.
Oli sitten kohtalo sinetöity sillä lauseella. -NYT sä lähet ainakin meijän mukaan- harvassa kuulemma suorapuheiset naisihmiset jotka tietää mitä halajaa.
No niin mua sitten vietiin.
Vanin penkissä karhuherran sylissä. 
Sattui siinä matkalla sellanen pienimuotonen taistelukin, että joutui mun lempeä jättini "aseista riisumaan" yhden seurueeseen kuuluneen ojakepposen, kun ei se verbaliikka sitten mun edessä ollukkaan niin nokkelaa, että piti sitten täyteen kurkkuääneen ja rengasraudalla terästettyyn voimaan alkaa uhoansa ulvomaan, kun ensin oli alottanu luulakseen teräväkielisesti itseään edustamaan ja muita alistamaan.
Minä sitä ja sen hempukkaakin useemman kerran itsestäni varotin, ettei ole kovinkaan viisasta minun ruoskakieltäni esiin ärsyttää. Siinä leikissä ei oo kukaan vielä voitolle voinu sanoa jääneensä. Eikä jääny nytkään.
Mulla oli kuhmu otassa, kun auto otettin seis niinku äkkiäarvaamatta ja se muksahti yhteen lattialle pudonneen kaljapullon kanssa. Silmäkulman sinerrys tuli esiin onneksi vasta sunnuntai iltana. Armas minua, kuin uroskarhu uutta naarastaan puolusten, sai siitä rengastyökalusta sen verran käteensä osumaa, että saattaa pieni arpi näkyä vieläkin. Mutta ojakepponen joutui anteeksipyyntöön nöyrtymään ja nuoli henkisiä haavojaan jälkeenpäin hyvin pitkään.
 Tässä kohtaa mä olin varma, että nyt lähti Kalkati erisuuntaan kun muut. Että nyt kun paljastui se tämän eukon toinenkin luonto, että sen suusta voi tulla muutakin kun pyöreitä kiviä ja niistä saa kipeitä osumia.
 Mutta ei. Siihen vaan takasin ison miehen kainaloon ja mökkitietä perille asti. Ihan kun päähän ois painettu jonkinsortin kuningattaren kruunu. Lumottu tuon karhuherran voimalliseen maailmaan.
Paljon tarinaa, erittäin vähän unta ja loppupelissä aamutuimainen taksikyyti takaisin kotiin. Se oli se kuljettaja sen verran suivaantunu siitä tienpäällä käydystä kohtauksesta, että sille oli saföörin rooli riittäny. Ei voi kyllä syyttää. 
Aamulla kun se mun käteensopiva uros kyseli mun puhelinnumeroa niin aattelin, että olihan seikkailu.
Tuskin se mua enää iltapäivällä muistaa. Tai ainakaan hyvällä miettii.
Suuri oli se hämmästys kun tarjoilukeikan kunniallla suoriteltuani sain tekstiviestin jossa Tommiksi itsensä esittelijä kehui mua hyvännäköiseksi, epäillen etten minä häntä muistaisi.
Ai hyvänen nähköön sentään. Kaikkea sitä.  Muistin minä, muistin niin että pyörrytti ja läpätti.

Sellainen mestariteos oli SE ilta, eikä sen jatkumoista elämänmaku ole ainakaan kaikonnut. Uusia sivuaja on tullut elämän tiekarttaamme ja tarinaamme monenmonituisia. Ja aina viimestään hetken hengenvedon jälkeen, positiivisia.
   
Edelleen olen ääriäni myöten onnea täynnä siitä että, juuri tuona iltana oli miehen kaveri Janne päättänyt puoliväkisin raahata "cityboyn" mökkimaisemasta tanssilavan miljööseen. Ja että tuo mies siellä kohtalonsa naisen tunnisti.
 Että minä sain kokea ettei tässä elämässä tarvitse kohdata vain erotakseen. Ettei meidän enää koskaan tarvitse eksyä yksin, vaan eksymme Tommi Rakkaani, yhdessä, Onneen.

Rakkaus, mikä ihana syy kasvaa yhdessä hyväksi. <3