Sisko

Eilen näin taas yhden vaikuttavimmista hymyistä.
Terveyskeskuksen käytävällä minua ja lapsiani vastaan taaperti ihminen joka on minulle kovin rakas.
Tuo hymy vaikutti myös paikan henkilökuntaan. Yksi hoitajista tuumasi ettei ole moista hymyä kyseisen ihmisen kasvoilla vielä todistanut. Kylläpä se tuntui hänestäkin hyvältä.
Niin tuntui. Minustakin. Vaikka halasin pienestä entisestään kutistunutta kehoa, kun jonossa lasteni jälkeen, siihen pääsin. Lasten nimiä ei sisko enää millään saanut mieleensä mutta rakkaudellisuus ja otsasuukkosten lämpö ei siitä vähentynyt.
Kukille järjestettiin maljakko ja jokaiselle käytävällä vastaantulijalle, olipa hän sitten hoidokki tai hoidettava, minut  leveän hymyn saattelemana esiteltiin : "Tässä on minun siskoni."
Hieman samankaltaista hämmennystä näin kasvoilla, kuin yli 10 vuotta sitten mennessäni siskon kotiin kyläilemään. Hänellä oli vieraanaan jo hieman toisellekymmenelle ehtineitä lastenlapsiaan, jotka minä olin nähnyt ehkä vaippaikäisenä viimeksi. Sisko oli kertonut että Kati sisko tulee kylään. Hämmentyneenä olivat minut pihapolulla nähdessään olleet ja yksi tytöistä tuumannut että " eihän se ole yhtään edes vanhan näköinen".
Niin. Onhan se varmasti 34vuotinen ikäero siskostenkin kesken aika silmiinpistävä jo jotenkin fyysisestikkin.
Fyysisesti ollaan eletty muutenkin melkoisen erilainen elämä. Erillään, mutta aina henkisesti lähellä. Sielunsiskoutta koettu kokoajan vanhemmiten konkreettisestikkin enemmän.
Päivi siskoni on syntynyt isäni esikoisena aikaan jolloin kaikki oli hyvin toisella tavalla kuin minun isäni toisesta avioliitosta esikoisena syntyessäni.
Päivin ei pitäsi edes kaikkien sen ajan fysiikan lakien mukaan olla olemassa. Hän syntyi pikkuruisena vähän yli kiloisena keskosena ja oli pitkään hyvin heiveröinen. Mutta legendaarinen lastelääkäri Arvo Ylppö uskoi tuon pienen tytön elämään ja auttoi selviämään.
Ja mikä sisukas selviytyjä hänestä tulikaan.
Elämä ei todellakaan ole kohdellut silkkihansikkain.
Mutta se mikä meitä niin kovasti yhdistää on se sama voimanlähde mistä usein olemme ammentaneet. Isämme Paavon vilpitön ja pyyteetön rakkaus. Usko tyttärien pärjäämiseen. Ratkaisujen löytymiseen. Luotto hevosmiehen tyttärien ohjien käsissä pysymiseen vesisateella luistaessakin.
Vaikka minä sain sitä hänestä fyysisesti läsnäollessa tässä elämässä ammentaa vain 16vuoden ikään asti, ei tuo isän antama henkinen voima katoa koskaan. 
Vaikka minä jo 10 vuotta sitten koitin siskoa lohduttaa ettei enää tartte ihan kaikkea itte tehdä, on ihan oikeutettu apuakin pyytää, koin kyllä hyvin empaattisesti sen harmituksen kun hän manasi, ettei enää jaksanut kaikkia mökin ikkunoita yhtäsoittoa pestä. Ja viikko meni sen hiien omenapuunkannon kangella ja lapiolla ylös kaivamiseen.
Niimpä niin, moniko 70:tä ikävuotta kolisteleva edes enää pistolapiota maahan lähtisi upottamaan. 
Silloin jo puhuttiin että varmasti tuo ääretön halu pysyä liikkeessä, saada aikaan omilla käsillään, olla pyörä joka pyörii ja vähän muutakin kuin takapihan tahkoa pyörittää, on kantava voima selviämiseen ja elämäniloon.
Vaikka kaukana on ne ajat jolloin Päivi teki kahtakin työtä yhtäaikaa. Parhaansa mukaan koitti olla hyvä niin työnantajalle kuin perheelle. Leipä pöydässä ei ollut itsestään selvää sillä että kättä ojensi. Hän ajoi sporat, teatterin vahtimestarina suori. Leipomon pakkaamoon hänen lähdettyään piti palkata niiden salamannopeiden käsien tilalle kahdet kädet. Kädet jotka molemmat satamatyöntekijänä trukki onnettomuudessa murtuivat. Kädet jotka aina nähdessä ovat halaukseen kietoutuneet. Vaikka lohdutettavana liian monet elämän karujen käpyjen osumat ja hautajaiset olisin hänen itsensäkkin suonut olevan. 
Mutta mitä ikinä tapahtuikin Päivi on aina löytänyt polun eteenpäin. Aina ollut ihminen joka on pyyteettä rakastanut ja kaikkia läheisiään auttanut. Sekin meitä yhdistää. Elämän karuuden ei ole sydäntä annettu karhentaa.
Liekö isän perintö sekin. Lasten ilo, usko hyvään ja tulevaisuuden toivo hyvistä vuosista. Elämisen ilo vaikka saappaat savijankkoon juuttuneena.
Elämisen ilo. Kupliva nauru.
 Niinkuin eilenkin. Istuttiin pöydän ääressä. Kolmea eri ikäluokkaa. Syötiin amerikan pastilleja. Autettiin toisiamme muistamaan. Naurettiin. Ääneen.
Niin että pari mummoa rollansa kurvas samaan nurkkaan ja kysy että mille nauretaan. Päivi sano ettei milleen ja kaikelle. Kuhan nauretaan. Ja siihen ne mummot istu meidän seuraan. Heitettiin juttua, vitsailtiin ja kerrottiin tarinoita. Kehuttiin toisiamme. NAURETTIIN niin että sali raiku. Varmistelivat että kun minulla on kulkupeli niin minä heidät kotiin vien. 6v pimputti pianolla lähtölauluksi tuiki tuiki tähtönen ja sai raikuvat aploodit.
Niin. Kun ajantajulla ei enää ole merkitystä. Kun paikalla ei ole väliä. Parituntia on hirmuisen vähän aikaa. Ja silti se on äärettömän tärkeää. Elämän juhlaa. Ei siihen tarvita hienoja vaatteita, kilisteltäviä laseja ja kakkukahveja.
Tarvitaan vain aikaa kohdata.
Koskaan ennen ei ole tuntunut tuo välimatkamme 170km näin pitkältä. Turhauttavan konkreetiselta.
Vaikka puhelin kantaa sanoja ja tunteet ei tunne kilometrejä, niin toisen näkemistä ei voi korvata. Kun sanat eivät kulje päästä suuhun asti on katse joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Korvaamatonta.
Vaikka lähtölaskenta Päivi siskolleni tästä maasta onkin jo alkanut, maailmankaikkeus on riisunut muistia ja heikentänyt kehoa, mikä voima tuossa naisessa piileekään. Sydämen voima, saman sydämen jonka voimaan lapsena ei moni uskonut.
Silmiä kirveltää, poskipäät kastuvat.
Tuota voimaa minä haluan olla vielä ammentamassa. Antamassa aihetta hymyyn. Niinkauan kuin suinkin. Antamatta periksi. Kohdata, olla läsnä, siinä ajassa mikä se hänelle ikinä onkin.
Antaa tunne että turvallisesti hän pääsee kotiin kun kahvit on juotu. 

Armaat kanssakulkijat, olkaa läsnä tässä ja nyt.
Muulla ei ole väliä ja hautajaisissa se on myöhäistä.

<3:llä Kati         

Hevosen henki

Huokaan minkä yskän ruoskimiltani keuhkoiltani pystyn.
Jo pelkkä toppatakin ja housujen pukeminen hengästyttää.
Nenä on kuin ektoplasman juoksutuskouru. Jos et niistä herkeämättä, tuo liisteri patoutuu ja otsaotelon vuorenpeikot alkavat pitämään patarumpu jameja.
Nyt just ei jaksaisi avata edes ovea, saati ottaa askelia pihalle. Siunattu se joka keksi nastat laittaa kengänpohjiin.
 Vaakatuulella tulleella pakkaslumella hiottu pihapolku on liukas. Siinä sitä taas mentäs perseen painovoima edellä jos ei ois 5 vuotta sitten viikkokaupalla murtuneella sääriluulla könkänneenä menny hermo siihen liukasteluun, tullut hinnasta sappinesteet purskahdellen ostettua nastakengät. Joka latin väärti ovat olleet. 
Pihatiellä lumi on on tehnyt dyynejä. Aurinko yrittää kajastella. Siinä sitä ois taas jollekkin turistille Wintter wonderlandia. Henk.koht ei nostata himoa tarttua kolaan, sen enempää kuin mihinkään muihinkaan talviurheilulle suotuisiin välineisiin. Saishan se olla, talvi, ku ei tekis mun arjesta suoriutumisesta niin pirun työlästä. Vaan sepä ei paljoa multa kysele että mihin ois rouvalle hyvä lumidyyninsä tuiskauttaa tai paljonko pakkasta on sopivasti.
Raahustan läpi dyynien ja lottoan että montako päätien lähestymis yritystä tarviin uljaalla pakettiautollani huomenna läpi noiden vallien, vai soitanko nyt jo traktorin ja aurauskaluston omistavalle naapurille.
Mä tosin kuulostan puhelimessa siltä kun oisin vetäny viikkon rouheeta wiskinjuontia ja muuttunu sammakoksi soitimella. Ei jaksa. Sitäpaitsi sitä lunta voi tulla huomenna lisää.
Pääsen tallille. Siellä mua jo nurkan takaa tervehditään hörähdellen lämminhenkisesti. Tosin pikkusen voi olla myös hörähtelyn aiheena se että tarviis vesiastiat jäitten raivaamista ja täyttöä. Ja oliko sulla sitä leipää, kun viimeks ei ollu ja seuraavan kerran lupasit tuoda.
Kolistelen saavit tyhjiksi ja täytän uudestaan miettien että alkaa olee pakkaset sitä luokkaa että pitää lähipäivinä virittää se itse askartelemani lämmityskaapelin sisältävä juomasammio käyttöön. Jäätyyhän siinäkin kovilla pakkasilla pinta, mutta mun vielä alkukantaisuutensa taitavat hevoset osaavat sen pintajään itse tarvittaessa rikkoa.
Onneksi täällä ulkona voi jätkä niistää hangelle, kun ei tullu sitä paperia taskuun.
Vien pihattoon paalin pahnoja. Hevoset seuraa perässä. Tai yks jo oottelee siellä valmiina. Nyt on sitte aika sen luvatun leivän. Kaivan pussista pari kuivanutta reikäleivän neljännestä ja jokainen haukkaa siitä vuorollaan palasen. Ihan nätisti, mun ei sormiani tarvii varoo. Sekin on opetetun työn tulos. Nuorempana kaikki oli sellasia leipärohmuja että sitä ei paljon katottu että onko siellä tarjoavan käden peukalonhanka kuinka lähellä. Muutaman osuman jälkeen opittiin.
Leivät on syöty. Mä paan pussin pois. Se on sen merkki että loppu. Sitte jäädän vaan siihen. Vanha Buicki mummu oikeelle pää mun posken kohdille tyttäret Auroora ja Agatha  vasemman käden lähelle. Ollaan vaan. Mun kädet rapsuttelee pehmoisia hevosenposkia. Hengitellään toistemme sieluja. Mummu hevonen kepeästi välillä tuuppasee mun olkaa vaatien hypistelyä lisää jos meinaan vaan pysähtyä.
Siinä kullanvärisillä oljilla vuoratussa pihatossa seistessä, jonka ovesta näkyy valkoiseen maisemaan putoava ilta-aurinjon hauras kajo, kolmien suurten sierainten hengittäessä hengitystäni, on ihmeen kepeä olla.
Mahdottoman vaikeaa on selittää miksi on.
Ehkä tuon minut raivottaren tunnetilasta hevosten seurassa  takaisin lempeäksi vaimoksi muuttaneen hetken nähnyt  aviomies Tommi, on tuosta maagisuudesta saanut jollainlailla kiinni. Tapaamisemme aikoihin tuolle armoitetulle cityboylle kun hevoset olivat täysin vieras eläinlaji, (kuten esim. eivätkö ne todellakaan syö lainkaan lihaa) ja mitä ilmeisemmin se tuosta hevosteni kummastelemasta heijastintakki miehestä huokui myös toisinpäin. Ihan vähäpätöisenä en siis pidä sitä heittäytymistä jolla miespolo on minua tarvittaessa lähtenyt nelijalkaisten keskuuteen auttamaan. Pidellyt riimusta ja nostanut jalkaakin tarvittaessa. Vaikka selvästi ei ollut juuri sitä mikä ihan omimmalta tuntui. Ja hevoset ainakin minun läsnäollessa häntä jopa kuunteleevat ja kunnioittaavat. Aina enenevässä määrin. Vaikka miehen ymmärrykseen ei edelleenkään mene se miten nuo tyota corollan kokoiset villit ja vapaat eläimet vastaavat hirnahdellen puheeseeni ja tuleevat luokseni kuin koirat kun huutelen tai vihellän. Ilman että siihen on sen enempää kuin minun seurani ja silittävät kädet palkkioksi ehdollistettu.
Ei, en minäkään sitä sen enempää osaa selittää.
Kait se on sitä jota intiaanit aikanaan kuvasivat sielujen yhteydeksi.
Niimpä hyvin vaikeaa on selittää sille, hevosihmiseksi itseään kutsuvalle kerran pari viikossa tallilla hevosen selässä istuvalle täti-ihmiselle, miksi minulla on hevosia joilla en tee mitään. Miten jonkun intohimoisesti dressagea harrastavan on ihan mahdoton saada kiinni siitä että, ei minun hevosissani ole mitään vikaa, tai minua selkään kiipeäminen ei millään muotoa pelota, minun ei vain tarvitse tonnin varusteet päälläni kiivetä selkään nauttiakseni heidän kanssaan olemisesta.
Miten vaikeaa on kuvantaa jollekkin vuokrapollelleen 6 sikakallista loimea 10 harjaa ja joka kuukauden väriteemaan sopivaa riimunnarua vuodessa ostavalle sitä että, nuo minun hevoseni eivät ole mitään hyljättyjä tai kaltoin kohdeltuja.
He viettävät minun näköisteni hevosten elämää. Kuten eräs eläinlääkäri asian muotoili, hoidettuina villihevosina.
He saavat seistä tuulen hulmuttamana, paistatella päivää, valita ovatko metsän vai pihaton suojassa. Heillä on kesät talvet aina saatavilla hevosille sopivaa ravintoa ja vettä. He voivat turvallisin stressittömin mielin, torkahtaa seisten kevät auringossa tai maata pitkin pituutaan heinäpaalin kupeessa. He voivat antaa lumen sataa harjaamattomana luontaisen eristeen tekevän karvan päälle tai halutessaan mennä valaistuun pehkutettuun pihattoon sadetta pakoon.
He saavat luonnolleen avoimina valita monia sellaisia asioita joita harva hevonen tässä maassa saa. Saavat olla. Hevosia.
Silti minä olen se jonka pitää selittää, miksi minulla on hevosia joilla minä en tee mitään.
Ehkäpä tälläisen hiljalleen ikääntyvän hippitytön mieleen on vaikea katsoa muutenkin. Ehkä vielä vaikeampaa on kun kysyjille vastaan että, ne ovat minun mielenterveystoimistoni.
Tulee katsokaas yhteiskunnalle halvemmaksi kun hullu on järjestänyt itse itselleen omakustanteisen avohoitolaitoksen.
Niin, ehkä minä olenkin hullu. Hullu jolla on sielussaan hevosen henki. Mene ja tiedä, ehkä joku minua viisaampi tai  hullumpi tietää.
Mutta sen minä tiedän että, hän joka joskus edes hetken saa tuntea tuon hevosen hengen yhteyden, on onnekas.
Rajattoman onnekas.

Armaat kanssakulkijat,
niistkää kun on pakko mutta alati hamutkaa hevosen sielua.

<3:llä Kati