Huokaan minkä yskän ruoskimiltani keuhkoiltani pystyn.
Jo pelkkä toppatakin ja housujen pukeminen hengästyttää.
Nenä on kuin ektoplasman juoksutuskouru. Jos et niistä herkeämättä, tuo liisteri patoutuu ja otsaotelon vuorenpeikot alkavat pitämään patarumpu jameja.
Nyt just ei jaksaisi avata edes ovea, saati ottaa askelia pihalle. Siunattu se joka keksi nastat laittaa kengänpohjiin.
Vaakatuulella tulleella pakkaslumella hiottu pihapolku on liukas. Siinä sitä taas mentäs perseen painovoima edellä jos ei ois 5 vuotta sitten viikkokaupalla murtuneella sääriluulla könkänneenä menny hermo siihen liukasteluun, tullut hinnasta sappinesteet purskahdellen ostettua nastakengät. Joka latin väärti ovat olleet.
Pihatiellä lumi on on tehnyt dyynejä. Aurinko yrittää kajastella. Siinä sitä ois taas jollekkin turistille Wintter wonderlandia. Henk.koht ei nostata himoa tarttua kolaan, sen enempää kuin mihinkään muihinkaan talviurheilulle suotuisiin välineisiin. Saishan se olla, talvi, ku ei tekis mun arjesta suoriutumisesta niin pirun työlästä. Vaan sepä ei paljoa multa kysele että mihin ois rouvalle hyvä lumidyyninsä tuiskauttaa tai paljonko pakkasta on sopivasti.
Raahustan läpi dyynien ja lottoan että montako päätien lähestymis yritystä tarviin uljaalla pakettiautollani huomenna läpi noiden vallien, vai soitanko nyt jo traktorin ja aurauskaluston omistavalle naapurille.
Mä tosin kuulostan puhelimessa siltä kun oisin vetäny viikkon rouheeta wiskinjuontia ja muuttunu sammakoksi soitimella. Ei jaksa. Sitäpaitsi sitä lunta voi tulla huomenna lisää.
Pääsen tallille. Siellä mua jo nurkan takaa tervehditään hörähdellen lämminhenkisesti. Tosin pikkusen voi olla myös hörähtelyn aiheena se että tarviis vesiastiat jäitten raivaamista ja täyttöä. Ja oliko sulla sitä leipää, kun viimeks ei ollu ja seuraavan kerran lupasit tuoda.
Kolistelen saavit tyhjiksi ja täytän uudestaan miettien että alkaa olee pakkaset sitä luokkaa että pitää lähipäivinä virittää se itse askartelemani lämmityskaapelin sisältävä juomasammio käyttöön. Jäätyyhän siinäkin kovilla pakkasilla pinta, mutta mun vielä alkukantaisuutensa taitavat hevoset osaavat sen pintajään itse tarvittaessa rikkoa.
Onneksi täällä ulkona voi jätkä niistää hangelle, kun ei tullu sitä paperia taskuun.
Vien pihattoon paalin pahnoja. Hevoset seuraa perässä. Tai yks jo oottelee siellä valmiina. Nyt on sitte aika sen luvatun leivän. Kaivan pussista pari kuivanutta reikäleivän neljännestä ja jokainen haukkaa siitä vuorollaan palasen. Ihan nätisti, mun ei sormiani tarvii varoo. Sekin on opetetun työn tulos. Nuorempana kaikki oli sellasia leipärohmuja että sitä ei paljon katottu että onko siellä tarjoavan käden peukalonhanka kuinka lähellä. Muutaman osuman jälkeen opittiin.
Leivät on syöty. Mä paan pussin pois. Se on sen merkki että loppu. Sitte jäädän vaan siihen. Vanha Buicki mummu oikeelle pää mun posken kohdille tyttäret Auroora ja Agatha vasemman käden lähelle. Ollaan vaan. Mun kädet rapsuttelee pehmoisia hevosenposkia. Hengitellään toistemme sieluja. Mummu hevonen kepeästi välillä tuuppasee mun olkaa vaatien hypistelyä lisää jos meinaan vaan pysähtyä.
Siinä kullanvärisillä oljilla vuoratussa pihatossa seistessä, jonka ovesta näkyy valkoiseen maisemaan putoava ilta-aurinjon hauras kajo, kolmien suurten sierainten hengittäessä hengitystäni, on ihmeen kepeä olla.
Mahdottoman vaikeaa on selittää miksi on.
Ehkä tuon minut raivottaren tunnetilasta hevosten seurassa takaisin lempeäksi vaimoksi muuttaneen hetken nähnyt aviomies Tommi, on tuosta maagisuudesta saanut jollainlailla kiinni. Tapaamisemme aikoihin tuolle armoitetulle cityboylle kun hevoset olivat täysin vieras eläinlaji, (kuten esim. eivätkö ne todellakaan syö lainkaan lihaa) ja mitä ilmeisemmin se tuosta hevosteni kummastelemasta heijastintakki miehestä huokui myös toisinpäin. Ihan vähäpätöisenä en siis pidä sitä heittäytymistä jolla miespolo on minua tarvittaessa lähtenyt nelijalkaisten keskuuteen auttamaan. Pidellyt riimusta ja nostanut jalkaakin tarvittaessa. Vaikka selvästi ei ollut juuri sitä mikä ihan omimmalta tuntui. Ja hevoset ainakin minun läsnäollessa häntä jopa kuunteleevat ja kunnioittaavat. Aina enenevässä määrin. Vaikka miehen ymmärrykseen ei edelleenkään mene se miten nuo tyota corollan kokoiset villit ja vapaat eläimet vastaavat hirnahdellen puheeseeni ja tuleevat luokseni kuin koirat kun huutelen tai vihellän. Ilman että siihen on sen enempää kuin minun seurani ja silittävät kädet palkkioksi ehdollistettu.
Ei, en minäkään sitä sen enempää osaa selittää.
Kait se on sitä jota intiaanit aikanaan kuvasivat sielujen yhteydeksi.
Niimpä hyvin vaikeaa on selittää sille, hevosihmiseksi itseään kutsuvalle kerran pari viikossa tallilla hevosen selässä istuvalle täti-ihmiselle, miksi minulla on hevosia joilla en tee mitään. Miten jonkun intohimoisesti dressagea harrastavan on ihan mahdoton saada kiinni siitä että, ei minun hevosissani ole mitään vikaa, tai minua selkään kiipeäminen ei millään muotoa pelota, minun ei vain tarvitse tonnin varusteet päälläni kiivetä selkään nauttiakseni heidän kanssaan olemisesta.
Miten vaikeaa on kuvantaa jollekkin vuokrapollelleen 6 sikakallista loimea 10 harjaa ja joka kuukauden väriteemaan sopivaa riimunnarua vuodessa ostavalle sitä että, nuo minun hevoseni eivät ole mitään hyljättyjä tai kaltoin kohdeltuja.
He viettävät minun näköisteni hevosten elämää. Kuten eräs eläinlääkäri asian muotoili, hoidettuina villihevosina.
He saavat seistä tuulen hulmuttamana, paistatella päivää, valita ovatko metsän vai pihaton suojassa. Heillä on kesät talvet aina saatavilla hevosille sopivaa ravintoa ja vettä. He voivat turvallisin stressittömin mielin, torkahtaa seisten kevät auringossa tai maata pitkin pituutaan heinäpaalin kupeessa. He voivat antaa lumen sataa harjaamattomana luontaisen eristeen tekevän karvan päälle tai halutessaan mennä valaistuun pehkutettuun pihattoon sadetta pakoon.
He saavat luonnolleen avoimina valita monia sellaisia asioita joita harva hevonen tässä maassa saa. Saavat olla. Hevosia.
Silti minä olen se jonka pitää selittää, miksi minulla on hevosia joilla minä en tee mitään.
Ehkäpä tälläisen hiljalleen ikääntyvän hippitytön mieleen on vaikea katsoa muutenkin. Ehkä vielä vaikeampaa on kun kysyjille vastaan että, ne ovat minun mielenterveystoimistoni.
Tulee katsokaas yhteiskunnalle halvemmaksi kun hullu on järjestänyt itse itselleen omakustanteisen avohoitolaitoksen.
Niin, ehkä minä olenkin hullu. Hullu jolla on sielussaan hevosen henki. Mene ja tiedä, ehkä joku minua viisaampi tai hullumpi tietää.
Mutta sen minä tiedän että, hän joka joskus edes hetken saa tuntea tuon hevosen hengen yhteyden, on onnekas.
Rajattoman onnekas.
Armaat kanssakulkijat,
niistkää kun on pakko mutta alati hamutkaa hevosen sielua.
<3:llä Kati
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti