Sisko

Eilen näin taas yhden vaikuttavimmista hymyistä.
Terveyskeskuksen käytävällä minua ja lapsiani vastaan taaperti ihminen joka on minulle kovin rakas.
Tuo hymy vaikutti myös paikan henkilökuntaan. Yksi hoitajista tuumasi ettei ole moista hymyä kyseisen ihmisen kasvoilla vielä todistanut. Kylläpä se tuntui hänestäkin hyvältä.
Niin tuntui. Minustakin. Vaikka halasin pienestä entisestään kutistunutta kehoa, kun jonossa lasteni jälkeen, siihen pääsin. Lasten nimiä ei sisko enää millään saanut mieleensä mutta rakkaudellisuus ja otsasuukkosten lämpö ei siitä vähentynyt.
Kukille järjestettiin maljakko ja jokaiselle käytävällä vastaantulijalle, olipa hän sitten hoidokki tai hoidettava, minut  leveän hymyn saattelemana esiteltiin : "Tässä on minun siskoni."
Hieman samankaltaista hämmennystä näin kasvoilla, kuin yli 10 vuotta sitten mennessäni siskon kotiin kyläilemään. Hänellä oli vieraanaan jo hieman toisellekymmenelle ehtineitä lastenlapsiaan, jotka minä olin nähnyt ehkä vaippaikäisenä viimeksi. Sisko oli kertonut että Kati sisko tulee kylään. Hämmentyneenä olivat minut pihapolulla nähdessään olleet ja yksi tytöistä tuumannut että " eihän se ole yhtään edes vanhan näköinen".
Niin. Onhan se varmasti 34vuotinen ikäero siskostenkin kesken aika silmiinpistävä jo jotenkin fyysisestikkin.
Fyysisesti ollaan eletty muutenkin melkoisen erilainen elämä. Erillään, mutta aina henkisesti lähellä. Sielunsiskoutta koettu kokoajan vanhemmiten konkreettisestikkin enemmän.
Päivi siskoni on syntynyt isäni esikoisena aikaan jolloin kaikki oli hyvin toisella tavalla kuin minun isäni toisesta avioliitosta esikoisena syntyessäni.
Päivin ei pitäsi edes kaikkien sen ajan fysiikan lakien mukaan olla olemassa. Hän syntyi pikkuruisena vähän yli kiloisena keskosena ja oli pitkään hyvin heiveröinen. Mutta legendaarinen lastelääkäri Arvo Ylppö uskoi tuon pienen tytön elämään ja auttoi selviämään.
Ja mikä sisukas selviytyjä hänestä tulikaan.
Elämä ei todellakaan ole kohdellut silkkihansikkain.
Mutta se mikä meitä niin kovasti yhdistää on se sama voimanlähde mistä usein olemme ammentaneet. Isämme Paavon vilpitön ja pyyteetön rakkaus. Usko tyttärien pärjäämiseen. Ratkaisujen löytymiseen. Luotto hevosmiehen tyttärien ohjien käsissä pysymiseen vesisateella luistaessakin.
Vaikka minä sain sitä hänestä fyysisesti läsnäollessa tässä elämässä ammentaa vain 16vuoden ikään asti, ei tuo isän antama henkinen voima katoa koskaan. 
Vaikka minä jo 10 vuotta sitten koitin siskoa lohduttaa ettei enää tartte ihan kaikkea itte tehdä, on ihan oikeutettu apuakin pyytää, koin kyllä hyvin empaattisesti sen harmituksen kun hän manasi, ettei enää jaksanut kaikkia mökin ikkunoita yhtäsoittoa pestä. Ja viikko meni sen hiien omenapuunkannon kangella ja lapiolla ylös kaivamiseen.
Niimpä niin, moniko 70:tä ikävuotta kolisteleva edes enää pistolapiota maahan lähtisi upottamaan. 
Silloin jo puhuttiin että varmasti tuo ääretön halu pysyä liikkeessä, saada aikaan omilla käsillään, olla pyörä joka pyörii ja vähän muutakin kuin takapihan tahkoa pyörittää, on kantava voima selviämiseen ja elämäniloon.
Vaikka kaukana on ne ajat jolloin Päivi teki kahtakin työtä yhtäaikaa. Parhaansa mukaan koitti olla hyvä niin työnantajalle kuin perheelle. Leipä pöydässä ei ollut itsestään selvää sillä että kättä ojensi. Hän ajoi sporat, teatterin vahtimestarina suori. Leipomon pakkaamoon hänen lähdettyään piti palkata niiden salamannopeiden käsien tilalle kahdet kädet. Kädet jotka molemmat satamatyöntekijänä trukki onnettomuudessa murtuivat. Kädet jotka aina nähdessä ovat halaukseen kietoutuneet. Vaikka lohdutettavana liian monet elämän karujen käpyjen osumat ja hautajaiset olisin hänen itsensäkkin suonut olevan. 
Mutta mitä ikinä tapahtuikin Päivi on aina löytänyt polun eteenpäin. Aina ollut ihminen joka on pyyteettä rakastanut ja kaikkia läheisiään auttanut. Sekin meitä yhdistää. Elämän karuuden ei ole sydäntä annettu karhentaa.
Liekö isän perintö sekin. Lasten ilo, usko hyvään ja tulevaisuuden toivo hyvistä vuosista. Elämisen ilo vaikka saappaat savijankkoon juuttuneena.
Elämisen ilo. Kupliva nauru.
 Niinkuin eilenkin. Istuttiin pöydän ääressä. Kolmea eri ikäluokkaa. Syötiin amerikan pastilleja. Autettiin toisiamme muistamaan. Naurettiin. Ääneen.
Niin että pari mummoa rollansa kurvas samaan nurkkaan ja kysy että mille nauretaan. Päivi sano ettei milleen ja kaikelle. Kuhan nauretaan. Ja siihen ne mummot istu meidän seuraan. Heitettiin juttua, vitsailtiin ja kerrottiin tarinoita. Kehuttiin toisiamme. NAURETTIIN niin että sali raiku. Varmistelivat että kun minulla on kulkupeli niin minä heidät kotiin vien. 6v pimputti pianolla lähtölauluksi tuiki tuiki tähtönen ja sai raikuvat aploodit.
Niin. Kun ajantajulla ei enää ole merkitystä. Kun paikalla ei ole väliä. Parituntia on hirmuisen vähän aikaa. Ja silti se on äärettömän tärkeää. Elämän juhlaa. Ei siihen tarvita hienoja vaatteita, kilisteltäviä laseja ja kakkukahveja.
Tarvitaan vain aikaa kohdata.
Koskaan ennen ei ole tuntunut tuo välimatkamme 170km näin pitkältä. Turhauttavan konkreetiselta.
Vaikka puhelin kantaa sanoja ja tunteet ei tunne kilometrejä, niin toisen näkemistä ei voi korvata. Kun sanat eivät kulje päästä suuhun asti on katse joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Korvaamatonta.
Vaikka lähtölaskenta Päivi siskolleni tästä maasta onkin jo alkanut, maailmankaikkeus on riisunut muistia ja heikentänyt kehoa, mikä voima tuossa naisessa piileekään. Sydämen voima, saman sydämen jonka voimaan lapsena ei moni uskonut.
Silmiä kirveltää, poskipäät kastuvat.
Tuota voimaa minä haluan olla vielä ammentamassa. Antamassa aihetta hymyyn. Niinkauan kuin suinkin. Antamatta periksi. Kohdata, olla läsnä, siinä ajassa mikä se hänelle ikinä onkin.
Antaa tunne että turvallisesti hän pääsee kotiin kun kahvit on juotu. 

Armaat kanssakulkijat, olkaa läsnä tässä ja nyt.
Muulla ei ole väliä ja hautajaisissa se on myöhäistä.

<3:llä Kati