Lyö lyötyä, siit on eniten hyötyä?

Olen mielestäni erittäin avarakatseinen ja humanitetiikkaa sen monenmonituisissa sävyissä ymmärtävä persoona.
Silti lähes päivittäin minut hämmentää ja pöyristyttää, tämän sivistyneeksi itseään kutsuvan kansakunnan käytös toisiaan kohtaan.
Sitä luulisi että ollaan kyetty jättämään rumaan historiaan noitavainot, jalkapuut ja omavaltaiset "tuomioistuimet" kiihkossa kiehuvine lynkkausjoukkoineen.
Että oltaisiin opittu noista ylilyönneistä edes sen verran että erehtyminen ja virheiden tekeminen on inhimillinen sisäänrakennettu ihmisen opetus mekanismi. Ja epäilty on vain epäilty sen suhteen mistä häntä epäilään, eikä syytteiden suoltaminen ja tuomitseminen ole kaiken kansan oikeus. Ja kuinka usein yhden kiukustuneen olettamuksesta levinnyt huhu onkaan saanut karmivat ja kohtalokkaat mittasuhteet.
Ja kyllä, väärin on väärin ja rikos on rikos. Olipa se sitten fyysistä tai henkistä sorttia. Mielestäni vain nk. sivistys niidenkin määrittelyyn ei kulje vielä tänäkään päivänä aina yhtämatkaa inhimillisyyden kassa.
Enkä suomen oikeusjärjestelmää, lakien kovuutta tai pehmeyttä, tai niiden perusteella langetettuja tuomioita nyt ala speguloimaan sen enempää. Totean vain että, vaikka monessa asiassa lakiin perustuva tuomio ei ole mielestäni tekoon verraten synkassa, niin suomen laki on kuitenkin aika korruptoitumaton kohtuullisen sama kaikille.
Ihmisten halu tuomita sensijaan on täysin kohtuuton.
Jokin käsittämätön jo hurmoksen tunnusmerkitkin täyttävä irtipäästetty primitiivi puskee jokatoisesta päästä. Jopa joukkolynkkaukseksi minuuteissa ja nouseva tarve päästä julkisesti syyttämään, tuomitsemaan ja henkisesti lyömään. Mieluiten jo lyötyä, koska siitä on eniten hyötyä.
Sitten ihmetellään miksi koulukiusaamisen ilmapiiri on tässä maassa sitkassa ja kuin kärpänen liimapaperissa.

Eikä nyt pidä luulla että minä peräänkuulutan jotain silmänsä ja suunsa kaikelta ummistavaa välinpitämättömyyden kulttuuria. Väärin on väärin ja siihen pitää oikaisu tarkoituksessa puuttua.
Mutta miten, missä, kenen ja millä keinoilla ja asenteilla.

Lapsi saa kaupassa itkupotkuraivari kohtauksen.
Lapsen kanssa kulkevan aikuisen pahasilmäinen mulkoilu ei auta ketään. Halveksuvat ohimennen heitetyt kommentit eivät helpota sen enempää vanhemman tuskaa kuin lapsen kiukkuakaan. Nettipalstalle bussissa kirjoitetut huonoksi kasvattajaksi haukkuvat avautumiset eivät estä uutta kiukkukohtausta. Kaikki nämä sensijaan voivat aiheuttaa pahaa jälkeä vahemman oman onnistuvan roolituksensa peilaamisessa ja siinä tärkeässä itseluottavaisessa kasvualustassa jonka hän lapselleen tarjoaa.
Uskallan olettaa että, sille joka väittää ettei koskaan ole tullut mieleen edes hetkellisesti, kaiken ollessa pielessä, väsynyttä ja nälkäistä, heittäytyä julkiselle latialle kiroamaan ja kirkumaan tuskaansa, huijaa itseään. Voin aivan rehellisesti myöntää että minulle on ainakin tullut. Sitten on vain pitänyt muistutella itseään että on jo toinenkin ikävuosista syntynyt numero sen 4:sen perässä, purra hammasta, ja kirota vasta nurkan takana.
Inhimillistä on siis lastenkin tunnepurkaukset julkisilla paikoilla. Tuomitseminen ei vain tunnu kovin humaanilta suhtaumiselta.

Vastaan tulee ihminen koiransa laahusankkurina roikkuen.
Häpeän ja tuskan puna hehkuu kuin kypsä tomaatti auringossa hänen kasvoiltaan, kun hän kiepauttaa hihnan vielä kerran repeämispisteessä olevan kätensä ympärille ja haukun saattelemana pääset siitä sitten ohi.
Paljonkohan mahtoi auttaa että jälleen kerran päätit ohimennessäsi tuomitsevasti kiukutella parilla lauseella kuinka hirveä koira hänellä, aivan pohjamutaa olevalla koiranomistajalla olikaan. Luuletko että hänen resunssinsa uskaltaa hakea apua ja oppeja parempaan koiranomistamiseen  paranivat sillä että paikallisella nettipalstalla hänet "sormella osoittamatta" mutta kengän pohjakuviotkin kuvaellen asettelit julkisesti tuomittavaksi todella hunoksi koiranomistajaksi ja korttelin tikittäväksi aikapommiksi.
Käsi ylös kuka ei ole koskaan yliarvioinut taitojaan jonkin asian suhteen. Kenen vauhti autolla kurviin tullessa ei ole ollut liian kova, tai fillarilla kääntymien ole mennyt pitkäksi.
Näkemys upeasta itse tehdystä taidekuvasta tai käsityöstä on todellisuuden iskiessä ollut kuukausia keskeneräisenä lojunut mytty tai roskikseen joutunut suttuinen kanvastaulu.
Niinpä niin. Ihmillistä on näkemyksen ja todellisuuden kohtaamattomuus. Ja kuinka heikkinikään entisestään  motivaatio korjata ja harjoitella lyttyyn haukutuksi tulleena. Huumaanius taas kaukana kuin pluto maasta. 

Bussikuski ajaa liukkaalla talvikelillä ojaan. Vauhti on kelille mitoitettu niin hyvin kun sen suinkin vain voi. Kukaan ei luokkaannu. Paitsi se kaveri jonka kaverin oloa bussissa suistumishetkellä ei uutisoinnissa mainittu. Ja muutamat muut jotka näppikset savuten tuomitsevat bussikuskit ammattitaidottomiksi kaahareiksi. 
Kuukautta myöhemmin toinen bussikuski ajaa kaupunkireitillä vahingossa risteyksestä väärään suuntaan. Kukaan ei loukkaannu. Ja reitin myöhästyminen muutamalla minuutilla ei myöskään syöstä ketään päättymättömään turbulensssiin.
Mutta silti koetaan niin paikanpäällä kuin jälkikäteenkin tarve tuomita ja haukkua kuski.
Vaikka varmasti jokainen tervejärkinen tajusi tapahtuneen inhimilliseksi erehdykseksi ja jo hetimiten korjatuksi sellaiseksi.
Mutta ei, moisia virheitä ei vain saa eräiden bussivuorolla tapahtua ja vaadimme kuskin "mestaamista" välittömästi.

Rekan ja henkilöauton kolarissa kuolee 2 ihmistä.
Riippumatta siitä että tuo henkilöauto ajoi väistämisvelvollisutta liikennemerkillä osoitetun risteyksen  takaa 40 tonnia painavan ajoneuvo yhdistelmän eteen, tuomittiin rekkakuski mahdollisen herpaantumisen takia syylliseksi tappoon. Ei tosin oikeusistuimessa, mutta kanssaihmisten toimesta.
Mitäpä lottootte kuinka monelle tuli moisesta tuomiosta oikeutettu olo ja syyllisen käräyttänyt hyvä mieli.?
Montaako rekkakuskin golleegaa kyseinen asetelma auttoi seuraavana aamuna nousemaan luottavaisin mielin työpaikkansa ratin taakse ja kiikuttamaan aamiaismyslejä ja iltapäivän piristyssuklaita kauppojen hyllyille?
Niin, missä se humaani nyt istuikaan?
   
Näitä vastaavia kohtalotarinoita voisin rustata tähän romaanin verran.   
Eläviä esimerkkejä tämän päivän häpeäpaaluun julkisesti parjattavaksi kiinnitetyistä ihmisistä.
Toisten samanmoisten eläjien mielivaltaisesti tuomiolle asettamista.
Kovan paineen alla mokanneista julkkiksista ja arkista haavoittuvaa elämää elävistä rivikansalaisista.   
Ihmisistä jolla on tunteet.
Miksi?
Siksikö että meitä ajaa jokin kumma tarve löytää kaikelle tapahtuneelle syyllinen? Ei mielletä että elämä on aina erinäisten syitten ja seurausten summantumia. Inhimillisiä ennustamattomissa olevia muuttujia.
Kyllä, ravintolassa väärän, kylmän tai muutoin ala-arvoisen annoksen saamisesta pitää reklamoida.
Opettajan heikosta kiinnostuksesta työhönsä pitää reklamoida.
Halveksuvasta tai eriarvoistavasta kohtelusta  pitää nostaa asia tiskille.
Kiusaamiseen pitää puuttua. Jne.
Rakentavaa palautetta pitää antaa ja sitä pitää käsitellä.
Mutta miettien aina tarkoin kenelle ja mitä väylää myöden se kannattaa esittää.
Ja missä muodossa.
Onko ihminen ihmillisten pyörteiden osana sen ihmeellisempi kuin itsekkään olet? Kenen oikeus on tuomita toinen samanmoinen? IHMINEN.
Ja mitä hyvää sillä jo selkeästi kärsimyksen paineessa elävän ruoskimisella on kellekkään?
Olisiko mahdollista tarjota apua. Mahdollista olla kohteliaasti hiljaa jos ei muuta voi.
Kateellisia mielensäpahoittajia, lynkkausjoukkoon vähäisimmästäkin liittyviä luolamiehiä, juorulehtiä elättäviä tunkiotarinoinen rakastajia.
Sellaisiako me haluamme olla?
Miltäs kuulostaisi empaattinen? Myötäelävä? Ymmärtävä? Humaani?
Minkä roolin sinä seuraavan kerran valitset?

Rakkaudella äiti, vaimo, ystävä, eläinrakas, ihminen, Kati.
(c) Riimikati

SAA JAKAA. 

Paskaan ei ensimmäisenä kuole

Kaksi hullua käveli tiellä.
Eteen osui tummaruskea kasa. 
-Mitä toi on? ;kysyi toinen. 
- En mä tiiä ; virkkoi toinen. 
 -Haistetaa. 
Niinpä he yksissä tuumin työnsivät nenänsä kasaan. 
-En mä kyllä vieläkään tiiä; tuumi toinen. 
-En mäkään; toinen vastasi. 
- Maistetaan. 
Niimpä he yksissä tuumin haukkasivat kasasta. 
- Hyi helkkari täähän on koiranpaskaa! 
- No niimpä onkin! 
-Hyvä ettei astuttu päälle! 
(vanhankansan kaskuja)

Niimpä niin.
Pahintahan se ulkoillessa olisikin ollut, paskaan astuminen. 
Ainakin jos tämänpäivän uutisotsikoita on uskominen.

Ei, minä en kannusta nyt ketään jättämään koirien jätöksiä yleisille kulkuväylille, puistoalueille tai mihinkään sellaiseen paikkaan jossa on tödennäköistä että se ikävästi liisteröityy jonkun kengänpohjaan. Saati sitten sotkee leikkivien lasten olemusta. 
Mutta olen suorastaan huolestenut kuinka vieraantuneita me ihmiset olemme paskasta. 
Tällähetkellä kun lukee uutisia, mielipide näppiksiä, facepalstoja jne. suurin huoleaiheemme ei ole että, jäisimme lääkekekkulissa ajavan autoilijan tölvimäksi, tulisimme omanlaisemme olemuksen takia ventovieraan haukkumaksi,  tai aivoinfarktin saatuamme kukaan ohikulkija ei pysähtyisi auttamaamaan.  
Ei, me pelkäämme että sairastumme kengänpohjaan tarttuneen tai kurahaalarin lahkeeseen turskahtaneen koiranpaskan ansiosta  johonkin loisten aiheuttamaan tautiin. Vaikka sen todellinen uhka on todenäköisempi kuin lottovoiton saaminen. 
    
Aikakautena jolloin hygieniamme turvaamiseksi löytyy lähes joka nurkalta jokin antibakteriaa huokuva puhdistus mekanismi. Toisilla jopa käsilaukkujen vakiovarusteena tälläisiä on. Yleisillä paikoillakin sijaitsevia vesipisteitä joista juoksee hanasta yhtä maailman puhtaimpana pidettyä puhdistusainetta, tarvittessa jopa lämpimänä. Lähes joka asumuksessa tai välittömässä läheisyydessä surisee toinen toistaan hienomekaniikalla nokittavia pesukoneita ja kuivaimia. 
Aikakautena jolloin lääkkeitä, myös kaikenmoisiin loisiin, bakteereihin, sieniin, tehoavia, saa helpommin ja vähemmällä vaivalla kuin kunnolista puhdasta ruokaa.

Mikä helkkari meistä, suomalaisista, peltojen, metsien ja maaseutujen kasvateista on tehnyt niin paskaan välittömästi kuolevaisia? 
 
En nyt ala tähän liimaamaan mitään terveydenedistämislaitoksemme lääketehtaiden sponsaamia kertomuksia moisten koirien ulosteissa piilevien loisten "todellisista" uhkista, vaan totean että, Vesi paskan lääke, sanoi vanha kansa. Kansa joka luotti siihen että kertaviikkon lämmitetty sauna lauantaina nurinpäin käännetty paita oli tukkijätkälle riittävää hygieniaa. Kansa jonka pyykit huuhdeltiin hyisessä avannossa ja lapset syntyivät saunassa. Kansa jonka pahnapedatuissa pirteissä asuivat talviaikaan niin koirat, lampaat kuin lapsetkin. 
Ja ei, suurin osa ei ollut silloin paremmin kuin on nyt, mutta silti paska ei ollut se mihin ensin kuoltiin.
 
Sillä minun kallooni ei mene että miten juuri nuo ihmiset, ihan taimi-ikäisetkin, jotka nukkuuvat samassa sängyssä koirien kanssa, nuolevat kilpaa samasta jätskistä, pyyhkiivät dogginsa kuolaamalla hihalla suupielensä ja jokseenkin muutenkin pelottomasti rapsuttelevat koirien turkkeja pesemättä joka välissä käsiään kaiken oravaa pienemät eliöt tappavilla aineilla. Ja silti eivät ole vielä sairastuneet mihinkään kuolemanportteja kolistelevaan loistautiin.
Yhtenä jokseenkin ääriesimerkkinä oma perheeni, jonka välitön vuorovaikutus koiriin ja kissoihin on siinä pisteessä että niiltä ei voi välttyä. Välillä siltä niiden paskaltakaan. 
Silti kenenkään meidän kohtaloksi ei ole koitunut giardia, toksoplasmoosi, tai mikään muukaan zonoosi. 
Että jos siitä lumen alta paljastuvasta kökkärrestä on pakottava tarve olla huolissaan, niin tekee kaikkensa ettei se oma hauveli siihen työnnä nenäänsä, sillä se siitä voi ikäviä oireita saada. Tosin nekään ei hoidettuina tappaviksi ole luokiteltuja. 

Ja sitäpaitsi vahvalla kokemuksella väitän että siihen paskakasan havainnointiin kehkeytyy ihmiselläkin erityinen kyky, ilman että tarvitsee primitiivisesti alkaa nenäänsä yliaistilliseksi herkistelemään. Syntyy nimittäin ikäänkuin silmän alanurkan tiedostamaton havannointi skanneri, joka edesauttaa ettei lapsetkaan astu kyseisiin liukumiinoihin alvariinsa, vaikka niitä tälle tontille yli kymmenen koiran voimin päivittäin ilmestyy. Ja kyllä meillä siivotaan ja haravoidaan ja lapioidaan, mutta ulkona sitä ei tapahdu päivittäin, joten kasavaara on aina olemassa. Eikä meidän perhe ole ainoita joiden olen nähnyt "herkistyvän" kyseiselle taajuudelle. Uskallan täten myös väittää että sen maahan pudonneen napin, tai pikkuruisen kauniin kukkasen havannoi paremmin jo keskenkasvuisena koiranpaskojakin väistämään oppinut lapsi. 
Sellainen joka on oppinut havannoimaan myös ruohonjuuritason, ei niin herkästi kävele yli sellaisesta minkä jalanalle joutumista kannattaa välttää. 

Että sitä minä tässä vaan ajattelin, että mitäpä jos nyt jokainen paskaan astuja peseskelisi ne kenkänsä ja tuulipukunsa äänivallin särkemistä raivolla ajattelematta. 
Huolehtis sen oman lemmikkinsä ulosteet mahdollisimman luontaista maatumisprosessesia edesauttaen pois sieltä kadunvarsilta.
Ja jos on pakko siitä paskasta olla huolissaan, niin miettis että mitenkä sitä siitä kuormittamista vois omalta osaltaan vähentää. Ihan koko tän huikean monimuotoisen ja ihmeellisen pallomme elämän säilymisen kannalta. 
Että jos sun roskat vielä menee kaikki samaan roskikseen, sua ei kiinnosta mitä kaikkea tärkeää tapat ympäriltäs koska kämppään tulleet muurahaiset nyt vaan on pakko myrkyttää, tai peset kaiken toinen toistaan hajustetummalla antbakteerisella kemikaalilla, niin älä huoli. Sä et kuole toksoplasmoosiin vaan paljon todennäköisemmin johonkin sellaiseen joka balsamoi sun kropan niin että, sen sun raadon poltettu tuhkakaan ei maadu seuraavaan sataan vuoteen.

Armaat kanssakulkijat,
Elämän puolesta, kahden syvästi arvostamieni ajattelijoiden sanoja mukaellakseni :  
Paskaan voi astua jo kotipihalla ja saada voi puukostakin. 
Ja maailma hukkuu (ihan johonkin muuhun kuin koiran)paskaan, me vain luemme lehtiä, kohta pitäis laulaa rastaan, jos se meinaa ehtiä. 

 (c) Riimikati    
SAA JAKAA!