Kaksi hullua käveli tiellä.
Eteen osui tummaruskea kasa.
-Mitä toi on? ;kysyi toinen.
- En mä tiiä ; virkkoi toinen.
-Haistetaa.
Niinpä he yksissä tuumin työnsivät nenänsä kasaan.
-En mä kyllä vieläkään tiiä; tuumi toinen.
-En mäkään; toinen vastasi.
- Maistetaan.
Niimpä he yksissä tuumin haukkasivat kasasta.
- Hyi helkkari täähän on koiranpaskaa!
- No niimpä onkin!
-Hyvä ettei astuttu päälle!
(vanhankansan kaskuja)
Niimpä niin.
Pahintahan se ulkoillessa olisikin ollut, paskaan astuminen.
Ainakin jos tämänpäivän uutisotsikoita on uskominen.
Ei, minä en kannusta nyt ketään jättämään koirien jätöksiä yleisille kulkuväylille, puistoalueille tai mihinkään sellaiseen paikkaan jossa on tödennäköistä että se ikävästi liisteröityy jonkun kengänpohjaan. Saati sitten sotkee leikkivien lasten olemusta.
Mutta olen suorastaan huolestenut kuinka vieraantuneita me ihmiset olemme paskasta.
Tällähetkellä kun lukee uutisia, mielipide näppiksiä, facepalstoja jne. suurin huoleaiheemme ei ole että, jäisimme lääkekekkulissa ajavan autoilijan tölvimäksi, tulisimme omanlaisemme olemuksen takia ventovieraan haukkumaksi, tai aivoinfarktin saatuamme kukaan ohikulkija ei pysähtyisi auttamaamaan.
Ei, me pelkäämme että sairastumme kengänpohjaan tarttuneen tai kurahaalarin lahkeeseen turskahtaneen koiranpaskan ansiosta johonkin loisten aiheuttamaan tautiin. Vaikka sen todellinen uhka on todenäköisempi kuin lottovoiton saaminen.
Aikakautena jolloin hygieniamme turvaamiseksi löytyy lähes joka nurkalta jokin antibakteriaa huokuva puhdistus mekanismi. Toisilla jopa käsilaukkujen vakiovarusteena tälläisiä on. Yleisillä paikoillakin sijaitsevia vesipisteitä joista juoksee hanasta yhtä maailman puhtaimpana pidettyä puhdistusainetta, tarvittessa jopa lämpimänä. Lähes joka asumuksessa tai välittömässä läheisyydessä surisee toinen toistaan hienomekaniikalla nokittavia pesukoneita ja kuivaimia.
Aikakautena jolloin lääkkeitä, myös kaikenmoisiin loisiin, bakteereihin, sieniin, tehoavia, saa helpommin ja vähemmällä vaivalla kuin kunnolista puhdasta ruokaa.
Mikä helkkari meistä, suomalaisista, peltojen, metsien ja maaseutujen kasvateista on tehnyt niin paskaan välittömästi kuolevaisia?
En nyt ala tähän liimaamaan mitään terveydenedistämislaitoksemme lääketehtaiden sponsaamia kertomuksia moisten koirien ulosteissa piilevien loisten "todellisista" uhkista, vaan totean että, Vesi paskan lääke, sanoi vanha kansa. Kansa joka luotti siihen että kertaviikkon lämmitetty sauna lauantaina nurinpäin käännetty paita oli tukkijätkälle riittävää hygieniaa. Kansa jonka pyykit huuhdeltiin hyisessä avannossa ja lapset syntyivät saunassa. Kansa jonka pahnapedatuissa pirteissä asuivat talviaikaan niin koirat, lampaat kuin lapsetkin.
Ja ei, suurin osa ei ollut silloin paremmin kuin on nyt, mutta silti paska ei ollut se mihin ensin kuoltiin.
Sillä minun kallooni ei mene että miten juuri nuo ihmiset, ihan taimi-ikäisetkin, jotka nukkuuvat samassa sängyssä koirien kanssa, nuolevat kilpaa samasta jätskistä, pyyhkiivät dogginsa kuolaamalla hihalla suupielensä ja jokseenkin muutenkin pelottomasti rapsuttelevat koirien turkkeja pesemättä joka välissä käsiään kaiken oravaa pienemät eliöt tappavilla aineilla. Ja silti eivät ole vielä sairastuneet mihinkään kuolemanportteja kolistelevaan loistautiin.
Yhtenä jokseenkin ääriesimerkkinä oma perheeni, jonka välitön vuorovaikutus koiriin ja kissoihin on siinä pisteessä että niiltä ei voi välttyä. Välillä siltä niiden paskaltakaan.
Silti kenenkään meidän kohtaloksi ei ole koitunut giardia, toksoplasmoosi, tai mikään muukaan zonoosi.
Että jos siitä lumen alta paljastuvasta kökkärrestä on pakottava tarve olla huolissaan, niin tekee kaikkensa ettei se oma hauveli siihen työnnä nenäänsä, sillä se siitä voi ikäviä oireita saada. Tosin nekään ei hoidettuina tappaviksi ole luokiteltuja.
Ja sitäpaitsi vahvalla kokemuksella väitän että siihen paskakasan havainnointiin kehkeytyy ihmiselläkin erityinen kyky, ilman että tarvitsee primitiivisesti alkaa nenäänsä yliaistilliseksi herkistelemään. Syntyy nimittäin ikäänkuin silmän alanurkan tiedostamaton havannointi skanneri, joka edesauttaa ettei lapsetkaan astu kyseisiin liukumiinoihin alvariinsa, vaikka niitä tälle tontille yli kymmenen koiran voimin päivittäin ilmestyy. Ja kyllä meillä siivotaan ja haravoidaan ja lapioidaan, mutta ulkona sitä ei tapahdu päivittäin, joten kasavaara on aina olemassa. Eikä meidän perhe ole ainoita joiden olen nähnyt "herkistyvän" kyseiselle taajuudelle. Uskallan täten myös väittää että sen maahan pudonneen napin, tai pikkuruisen kauniin kukkasen havannoi paremmin jo keskenkasvuisena koiranpaskojakin väistämään oppinut lapsi.
Sellainen joka on oppinut havannoimaan myös ruohonjuuritason, ei niin herkästi kävele yli sellaisesta minkä jalanalle joutumista kannattaa välttää.
Että sitä minä tässä vaan ajattelin, että mitäpä jos nyt jokainen paskaan astuja peseskelisi ne kenkänsä ja tuulipukunsa äänivallin särkemistä raivolla ajattelematta.
Huolehtis sen oman lemmikkinsä ulosteet mahdollisimman luontaista maatumisprosessesia edesauttaen pois sieltä kadunvarsilta.
Ja jos on pakko siitä paskasta olla huolissaan, niin miettis että mitenkä sitä siitä kuormittamista vois omalta osaltaan vähentää. Ihan koko tän huikean monimuotoisen ja ihmeellisen pallomme elämän säilymisen kannalta.
Että jos sun roskat vielä menee kaikki samaan roskikseen, sua ei kiinnosta mitä kaikkea tärkeää tapat ympäriltäs koska kämppään tulleet muurahaiset nyt vaan on pakko myrkyttää, tai peset kaiken toinen toistaan hajustetummalla antbakteerisella kemikaalilla, niin älä huoli. Sä et kuole toksoplasmoosiin vaan paljon todennäköisemmin johonkin sellaiseen joka balsamoi sun kropan niin että, sen sun raadon poltettu tuhkakaan ei maadu seuraavaan sataan vuoteen.
Armaat kanssakulkijat,
Elämän puolesta, kahden syvästi arvostamieni ajattelijoiden sanoja mukaellakseni :
Paskaan voi astua jo kotipihalla ja saada voi puukostakin.
Ja maailma hukkuu (ihan johonkin muuhun kuin koiran)paskaan, me vain luemme lehtiä, kohta pitäis laulaa rastaan, jos se meinaa ehtiä.
(c) Riimikati
SAA JAKAA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti