Olen mielestäni erittäin avarakatseinen ja humanitetiikkaa sen monenmonituisissa sävyissä ymmärtävä persoona.
Silti lähes päivittäin minut hämmentää ja pöyristyttää, tämän sivistyneeksi itseään kutsuvan kansakunnan käytös toisiaan kohtaan.
Sitä luulisi että ollaan kyetty jättämään rumaan historiaan noitavainot, jalkapuut ja omavaltaiset "tuomioistuimet" kiihkossa kiehuvine lynkkausjoukkoineen.
Että oltaisiin opittu noista ylilyönneistä edes sen verran että erehtyminen ja virheiden tekeminen on inhimillinen sisäänrakennettu ihmisen opetus mekanismi. Ja epäilty on vain epäilty sen suhteen mistä häntä epäilään, eikä syytteiden suoltaminen ja tuomitseminen ole kaiken kansan oikeus. Ja kuinka usein yhden kiukustuneen olettamuksesta levinnyt huhu onkaan saanut karmivat ja kohtalokkaat mittasuhteet.
Ja kyllä, väärin on väärin ja rikos on rikos. Olipa se sitten fyysistä tai henkistä sorttia. Mielestäni vain nk. sivistys niidenkin määrittelyyn ei kulje vielä tänäkään päivänä aina yhtämatkaa inhimillisyyden kassa.
Enkä suomen oikeusjärjestelmää, lakien kovuutta tai pehmeyttä, tai niiden perusteella langetettuja tuomioita nyt ala speguloimaan sen enempää. Totean vain että, vaikka monessa asiassa lakiin perustuva tuomio ei ole mielestäni tekoon verraten synkassa, niin suomen laki on kuitenkin aika korruptoitumaton kohtuullisen sama kaikille.
Ihmisten halu tuomita sensijaan on täysin kohtuuton.
Jokin käsittämätön jo hurmoksen tunnusmerkitkin täyttävä irtipäästetty primitiivi puskee jokatoisesta päästä. Jopa joukkolynkkaukseksi minuuteissa ja nouseva tarve päästä julkisesti syyttämään, tuomitsemaan ja henkisesti lyömään. Mieluiten jo lyötyä, koska siitä on eniten hyötyä.
Sitten ihmetellään miksi koulukiusaamisen ilmapiiri on tässä maassa sitkassa ja kuin kärpänen liimapaperissa.
Eikä nyt pidä luulla että minä peräänkuulutan jotain silmänsä ja suunsa kaikelta ummistavaa välinpitämättömyyden kulttuuria. Väärin on väärin ja siihen pitää oikaisu tarkoituksessa puuttua.
Mutta miten, missä, kenen ja millä keinoilla ja asenteilla.
Lapsi saa kaupassa itkupotkuraivari kohtauksen.
Lapsen kanssa kulkevan aikuisen pahasilmäinen mulkoilu ei auta ketään. Halveksuvat ohimennen heitetyt kommentit eivät helpota sen enempää vanhemman tuskaa kuin lapsen kiukkuakaan. Nettipalstalle bussissa kirjoitetut huonoksi kasvattajaksi haukkuvat avautumiset eivät estä uutta kiukkukohtausta. Kaikki nämä sensijaan voivat aiheuttaa pahaa jälkeä vahemman oman onnistuvan roolituksensa peilaamisessa ja siinä tärkeässä itseluottavaisessa kasvualustassa jonka hän lapselleen tarjoaa.
Uskallan olettaa että, sille joka väittää ettei koskaan ole tullut mieleen edes hetkellisesti, kaiken ollessa pielessä, väsynyttä ja nälkäistä, heittäytyä julkiselle latialle kiroamaan ja kirkumaan tuskaansa, huijaa itseään. Voin aivan rehellisesti myöntää että minulle on ainakin tullut. Sitten on vain pitänyt muistutella itseään että on jo toinenkin ikävuosista syntynyt numero sen 4:sen perässä, purra hammasta, ja kirota vasta nurkan takana.
Inhimillistä on siis lastenkin tunnepurkaukset julkisilla paikoilla. Tuomitseminen ei vain tunnu kovin humaanilta suhtaumiselta.
Vastaan tulee ihminen koiransa laahusankkurina roikkuen.
Häpeän ja tuskan puna hehkuu kuin kypsä tomaatti auringossa hänen kasvoiltaan, kun hän kiepauttaa hihnan vielä kerran repeämispisteessä olevan kätensä ympärille ja haukun saattelemana pääset siitä sitten ohi.
Paljonkohan mahtoi auttaa että jälleen kerran päätit ohimennessäsi tuomitsevasti kiukutella parilla lauseella kuinka hirveä koira hänellä, aivan pohjamutaa olevalla koiranomistajalla olikaan. Luuletko että hänen resunssinsa uskaltaa hakea apua ja oppeja parempaan koiranomistamiseen paranivat sillä että paikallisella nettipalstalla hänet "sormella osoittamatta" mutta kengän pohjakuviotkin kuvaellen asettelit julkisesti tuomittavaksi todella hunoksi koiranomistajaksi ja korttelin tikittäväksi aikapommiksi.
Käsi ylös kuka ei ole koskaan yliarvioinut taitojaan jonkin asian suhteen. Kenen vauhti autolla kurviin tullessa ei ole ollut liian kova, tai fillarilla kääntymien ole mennyt pitkäksi.
Näkemys upeasta itse tehdystä taidekuvasta tai käsityöstä on todellisuuden iskiessä ollut kuukausia keskeneräisenä lojunut mytty tai roskikseen joutunut suttuinen kanvastaulu.
Niinpä niin. Ihmillistä on näkemyksen ja todellisuuden kohtaamattomuus. Ja kuinka heikkinikään entisestään motivaatio korjata ja harjoitella lyttyyn haukutuksi tulleena. Huumaanius taas kaukana kuin pluto maasta.
Bussikuski ajaa liukkaalla talvikelillä ojaan. Vauhti on kelille mitoitettu niin hyvin kun sen suinkin vain voi. Kukaan ei luokkaannu. Paitsi se kaveri jonka kaverin oloa bussissa suistumishetkellä ei uutisoinnissa mainittu. Ja muutamat muut jotka näppikset savuten tuomitsevat bussikuskit ammattitaidottomiksi kaahareiksi.
Kuukautta myöhemmin toinen bussikuski ajaa kaupunkireitillä vahingossa risteyksestä väärään suuntaan. Kukaan ei loukkaannu. Ja reitin myöhästyminen muutamalla minuutilla ei myöskään syöstä ketään päättymättömään turbulensssiin.
Mutta silti koetaan niin paikanpäällä kuin jälkikäteenkin tarve tuomita ja haukkua kuski.
Vaikka varmasti jokainen tervejärkinen tajusi tapahtuneen inhimilliseksi erehdykseksi ja jo hetimiten korjatuksi sellaiseksi.
Mutta ei, moisia virheitä ei vain saa eräiden bussivuorolla tapahtua ja vaadimme kuskin "mestaamista" välittömästi.
Rekan ja henkilöauton kolarissa kuolee 2 ihmistä.
Riippumatta siitä että tuo henkilöauto ajoi väistämisvelvollisutta liikennemerkillä osoitetun risteyksen takaa 40 tonnia painavan ajoneuvo yhdistelmän eteen, tuomittiin rekkakuski mahdollisen herpaantumisen takia syylliseksi tappoon. Ei tosin oikeusistuimessa, mutta kanssaihmisten toimesta.
Mitäpä lottootte kuinka monelle tuli moisesta tuomiosta oikeutettu olo ja syyllisen käräyttänyt hyvä mieli.?
Montaako rekkakuskin golleegaa kyseinen asetelma auttoi seuraavana aamuna nousemaan luottavaisin mielin työpaikkansa ratin taakse ja kiikuttamaan aamiaismyslejä ja iltapäivän piristyssuklaita kauppojen hyllyille?
Niin, missä se humaani nyt istuikaan?
Näitä vastaavia kohtalotarinoita voisin rustata tähän romaanin verran.
Eläviä esimerkkejä tämän päivän häpeäpaaluun julkisesti parjattavaksi kiinnitetyistä ihmisistä.
Toisten samanmoisten eläjien mielivaltaisesti tuomiolle asettamista.
Kovan paineen alla mokanneista julkkiksista ja arkista haavoittuvaa elämää elävistä rivikansalaisista.
Ihmisistä jolla on tunteet.
Miksi?
Siksikö että meitä ajaa jokin kumma tarve löytää kaikelle tapahtuneelle syyllinen? Ei mielletä että elämä on aina erinäisten syitten ja seurausten summantumia. Inhimillisiä ennustamattomissa olevia muuttujia.
Kyllä, ravintolassa väärän, kylmän tai muutoin ala-arvoisen annoksen saamisesta pitää reklamoida.
Opettajan heikosta kiinnostuksesta työhönsä pitää reklamoida.
Halveksuvasta tai eriarvoistavasta kohtelusta pitää nostaa asia tiskille.
Kiusaamiseen pitää puuttua. Jne.
Rakentavaa palautetta pitää antaa ja sitä pitää käsitellä.
Mutta miettien aina tarkoin kenelle ja mitä väylää myöden se kannattaa esittää.
Ja missä muodossa.
Onko ihminen ihmillisten pyörteiden osana sen ihmeellisempi kuin itsekkään olet? Kenen oikeus on tuomita toinen samanmoinen? IHMINEN.
Ja mitä hyvää sillä jo selkeästi kärsimyksen paineessa elävän ruoskimisella on kellekkään?
Olisiko mahdollista tarjota apua. Mahdollista olla kohteliaasti hiljaa jos ei muuta voi.
Kateellisia mielensäpahoittajia, lynkkausjoukkoon vähäisimmästäkin liittyviä luolamiehiä, juorulehtiä elättäviä tunkiotarinoinen rakastajia.
Sellaisiako me haluamme olla?
Miltäs kuulostaisi empaattinen? Myötäelävä? Ymmärtävä? Humaani?
Minkä roolin sinä seuraavan kerran valitset?
Rakkaudella äiti, vaimo, ystävä, eläinrakas, ihminen, Kati.
(c) Riimikati
SAA JAKAA.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti