tiistai 15. marraskuuta 2016

Marraskuisena maanantaina...

Marraskuisena maanantaina mietitkö sä siinä,
oisitkohan vähän läheisyyttä ja ystävää vailla?
Pehmeä pörreä, sylissä huriseva kissa
tais olla sun aatoksissa.?
Siinä sä tuumit, oishan se melkoinen rasti
elättää kissaa pennusta vanhaksi asti.
Jos käy sulla hyvä tuuri, sehän voi olla
yli 20 vuotinen palvelijan duuni.
Kas kissa, sehän ei armopaloja arvosta,
jos et ylläpitää osaa palvelussa riitäviä tähtiä.
Ja kissan rakkautta ei lahjuksilla osteta,
ei syliin pelkästä omasta ilosta nosteta.
Kissaa täytyy arvoonsa omaan tunnustaa,
ja sitten toivoa että sua onnistaa.
Olla persoonaa kissan rakastamaa.
Jos syli sun on hyvä kehräämiselle, karvaposken puseketta ja pusua, pikkukynsien pistoja,
lumottuna nauttia saat,
kiintymystä etuoikeutettua kissan jakamaa.
Rinnallesi nukkumaan saat,
tuon jalon olennon, joka koskaan ei saata unohtaa,
että jo muinaiset egyptiläiset,
heitä palvoivat jumalinaan.
Ystvänäs kissa
et voi sydämestäs koskaan olla tyhjä.
Se sua alamaailmalta vartioi,
ankeutta vastaan hurinoi.
Kotiin tullesssa se sut tervehtii, kun ehtii.
Ihastuttaa,
oma vikas jos joskus vihastuttaa.
Mutta niin vaan rauhoittaa,
pahan mielen pauloitaa.
Sylin sielua myöden lämmittää,
sykkeen rajunkin tyynnyttää.
Kun kissaasi sä pyyteettä rakastat, hänen eleganttiuttaan kunnioitat,
ei puutu sun elämästä iloa, lämpöä sydämen valoa.
Et edes sinä marraskuisena maanantaina, ole enää koskaan sydänystävää vailla.
(C) Riimikati

Mikä pitää elämänvaloa yllä

Tämä kirjoitus on vuoden takaa, mutta sen ajatus ei vanhene.
Ja kun taas lähnee aika jolloin ihmisiin iskee päättömien kanojen ja hulluruohoa syöneiden lampaiden syndroomat alias kaupallisen joulun paine, on senkin taholta syytä muistaa kuinka me asennoidumme tähän hetkeen ja toisiimme.
Mihin voimamme keskitämme.?
<3
Näitten ihmismieltä pimentävien uutisten äärellä haluaisin muistuttaa miettimään sitä että, millä elämänvalo pysyy yllä.?
Ettemme alkaisi omassa tuskassamme maailman pahuudesta katkeroituvana pimeyteen vajoamaan ja lämimmäistemme läheisyyttä itsestään selvyytenä pitämään.
Ettemme kieroutuisi ja astuisi siihen ansaan joita nyt maailman pahuus asettaa. Pahansuoviksi, kategorioiviksi, tuomitseviksi, uhmakkaiksi kylmiksi taipuisi.
Että inhimillisyyden, ihan siinä lähelläkin, näkisimme.
Näkisimme jokaiseen sieluun erikseen.
Uskoisimme että, pahuutta ei voiteta pahuudella. Ei suurilla ajatuksilla. Vaan arkipäivän pienet rakkaudelliset teot saavat pimeyden pysymään poissa.
Luottamuksen valoa kohti jokapäivä pinnistelisimme.
Toivoa ja valtaisten enkelien joukon voimaa nyt Pariisin surunverhon poistamiseen korkeuteen lähetän.
Haluaisin myös teitä armaat kanssakulkijat lietsoa miettimään keltä se tämän päivän voima, rinnalla seisomisen tuki on poissa, kun energiaamme noitten murheuutisten lukemiseen ja kauhistelemiseen keskitämme? Kädettöminä tilanteelle tuskailemme. Muistammeko siinä vieressä olevaa katsoa silmiin? Sanoa että Rakastan?. Kaipaan? Välitän? Halata?
Toivon että, muistaisimme että, se suuri voima joka meissä on, on niin helposti pelokkaana ja agressiivisena johdettavissa harhaan. Kun ahdistus alkaa hallita, pimeys alkaa vallita. Ja se jos mikä on otollista maaperää pimeyden lähettiläiden vallankaappaukselle. Olipa se sitten missä ihmismielen sopukoissa syntynyttä tahansa. Tulipa ulos minkä muodon omaavana vain. Suurina tuhoina tai pienempinä pahoina.
Pahuutta on aina, mutta sen voimantuumisesta päättävät ne joille se näyttäytyy suurempana kuin hyvyys. Sinäkin päätät.
Hyvyys asuu meissä. Pahuus asuu meissä. Mutta kummalle annamme voimamme?
Rakkauden valoa kaikille teille armaat kanssasielut, tehkää itsenne valoisalla polulla pitämiseen kaikkenne. Rakastakaa elämää. Tänäänkin.
Halatkaa. Sanokaa ääneen että Rakastan. Antakaa toivoa ja uskoa <3
Ja Joan Osbornen tulkitsemana vielä lopuksi yksi ajatus,
mitä jos Jumala olisikin yksi meistä.<3
Jospa kaikki ymmärtäisimme että olemme yksiä toistemme jumalallisuudessa.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Hämäränhenki


Tervehdin sua taas hämäränhenki ystäväni luotetuin,
sinun syliisi turvallisin mielin käperryn.
Kun mistään lämmön tunne tulevan en,
kun kuiskauksenkin tunnen huudoksi tyhjyyteen muuttuneen.
Alaston sisus haarniskani mun
huutaa peittoasi sun.
Kosketa,
kosketa kuin hukuttaa tahtoisit,
lämmölläsi haarniskani mun, sulattaa sä voisit.
Totuutta kun maailma pakoilee
ihmiset teeskennellyin kasvoin toisilleen hymyilee.
Selkään helpompi on puukottaa
kuin rakkautta rinta auki tunnustaa.
Tuskaa valheiden nostamaa, en saata sammuttaa
iloa takaa kasvojen vakavien nostattaa.
Mielten jäätävä itsekkyys mua paleltaa.
Siis tervehdin sua taas hämäränhenki ystäväni luotetuin.
Alaston sisus haarniskani mun
huutaa peittoasi sun.
Kosketa,
kosketa kuin hukuttaa tahtoisit,
lämmölläsi haarniskani mun, sulattaa sä voisit.
Soturi minussa oikeuden,
jälleen tuntee yhden naisen armeijan,
tuskaa voimattomuuden.
Väsynyt on tähän maailman rakkaudettomuuteen.
Totuutta maailman pelkäämää,
tahdon nousta jälleen herättämään.
Sen voimaa karmeudessaan lohduttavaa,
toivottaa voimaksi nousevaa.
Siksi hämärähenki ystäväni luotetuin
sua tervehdin.
Alaston sisus haarniskani mun
huutaa peittoasi sun.
Kosketa,
kosketa kuin hukuttaa tahtoisit,
lämmölläsi haarniskani mun, sulattaa sä voisit.
Saavu siihen hiljaa kiirehtimättä,
anna sieluni levätä hetki, luovuttamatta.
Hämärähenki ystäväni luotetuin,
syliisi sun
jälleen turvallisin mielin käperryn.
(C) Riimikati