Miksi niin vaikeaa on päättää lause haikeaan,
jäähyvästi enkeleiden matkaan,
Vaikken koskaan sua tuntenutkaan.
Miksi suru toisen koskettaa,
elämä raadollinen oksettaa,
vaikken sua koskaan tuntenutkaan?.
Vaan tunsinko sittenkin?,
samaa elämää hengitin, iloitsin
kesän auringosta, leikkivien lasten riemusta.
Tunsinko sitten senkin
että sydämesi kaipasi elämää takaisin.
olit murheissasi siitä,
etteikö rakkaus sittenkään riitä.
Tunsinko henkesi tähtiin nousevan,
kun mietit vieläkö rakkaani tavoitan.
Vieläkö voin pitää toista sydämessä,
vaikka en olekkaan hän joka pitää kädestä?
Miksi niin vaikeaa on päättää lause haikeaan,
jäähyvästi enkeleiden matkaan,
Vaikken koskaan sua tuntenutkaan.
Vai tunsinko sittenkin,
lähimmäinen olitko mulle kuitenkin?,
Vaikken saattanut sua auttaa enempää
vielä hetken hengittämään
sitä samaa ilmaa
johon jäin mä toivomaan.
Tunsinko sinut siitäkin,
että nimeen ihmisyyden vannoit,
pelotta elämää kokea tahdoit.
Tunsinko siitäkin että uskoit tuntemattomaan.?
Miksi niin vaikeaa on päättää lause haikeaan,
jäähyvästi enkeleiden matkaan,
vaikken sua koskaan tuntenutkaan.
Tunsinko sinut sittenkin,
että vaikka tänään lähditkin,
uskoit,
jäisimme toisemme tuntemaan
lähimmäiseksi tuntematttomatkin tunnustamaan.
Tunsinko sinut, vaikkei koskaan kohdattukaan,
sinä näit minut ja minä sinut
lailla lähimmäisen, ihmisen arvokkaan.
Siksikö niin vaikeaa on päättää lause haikeaan,
jäähyvästi enkeleiden matkaan,
vaikken sua koskaan tuntenutkaan.
(C) Riimikati
sunnuntai 20. elokuuta 2017
maanantai 14. elokuuta 2017
Laura Aleksiina
Mä olen aivan vakuuttunut siitä että meillä kasvaa yksi Charlien enkeleistä.
Kaunis, herttainen, sankarillinen, muuntuu sekunnissa tilanteeseen uppoavaksi, osaa täydellisen dramatisoinnin, naamioitumisen, omaa erityisvoimia ja kieputtaa puoli valtakuntaa helposti sormensa ympärille.
Jokaikinen päivä verkko- ja tärykalvoilleni iskeytyvä informaatio saa minut vakuuttuneeksi siitä että heitä on myös tosielämässä.
Meillä asuu yksi.
Ja mistä ikinä heitä "ohjelmoidaankaan" tuo "tekeytyminen" voimistuu selkeästi jossain 6:n ikävuoden tietämillä.
Voin kertoa että tämän ohjelmoinnin luotsaaminen äitiroolista käsin ei kyllä ole helpoin agenttipesti.
Ehkä jo se että tuon enkeliyksilön tulo maailmaan oli päättäväisen nopea, lienee ollut osviittaa melkoisen energian saapumisesta keskuuteemme. Siinä sai isä agentti polkea volvoa Rättömäeltä keskussairaalalle ihan täydellä ammattikuljettajan taidolla, vahhtimestari ja sairaaranhoitaja ottaa juoksuaskelia ja kätilö koppia ponnistamatta syntyneen tytölapsen syöksyessä maailmaan. 4minuuttia sairaalaanovelta synnytyssaliin ja ensimmäinen keuhkollinen korkeaa ja kovaa ääntä tulvi korvistani sisään.
(tämän tarinan voit lukea http://taudenelamanajatuksia.blogspot.fi/2017/08/tytar.html )
Kutsumanimen kirkastumien niinikään ei ollut mikään
itsestäänselvyys. Vaikka toinen etunimi oli ollut selvä jo siitä lähtien kun ensimmäisiä tarinoita jynkyn luonteen omaavasta isäni äidistä ymmärsin, niin tuo siihen sopiva ponteva, herkkä, kaiken varalta kansainvälisesti pätevä kutsumahuudon vaste, ei heti iskenyt tajuntaamme.
Tulevat kummit ja ystävät tekivät parhaansa tykittäen nimivaihtoehtoja. Minä kauhskenaarioita jonkinsortin puheviasta pyöritellessäni kaikki s ja r sisältöiset dissasin. Ja isämies Tommi sitten kaikki Titat ja Paulat joita mä tarjosin. Mutta viimein jostain ohikiitävältä tähdeltä siihen keittiönpöydälle ykkösnimi sitten putosi. Tosin vasta n. puolivuorokautta ennen papin tuloa. Oiskai se tiukemmallekkin voinu mennä.
Laura Aleksiina.
Viikko vajaa kuusi vuotta sitten istuin olohuoneen lattialla kissanpennut sylissäni ja ystävätär oli satavarma että siihen mä ihan justiisa synnytän. Mutta minä ristin jalkani ja sanoin lapselle että vielä et tule. Isäs pitää olla kotona, muuten ei mistään tule mitään. Kerranki se totteli. Tuli sitten 8 tuntia sen jälkeen kun isänsä kotiutui. Tasan viikkoa ennen lääkärien ennustusta.
Siitä se ennustamattomuus on sitten urku auki jatkunukkin.
Koskaan ei voi tietää mikä tuon innovaation superladyn tuoma yllätys nurkan takana odottaa.
Milloin on harrastettu taide performanssia suklaalevyn, talkkipullon tai hammastahnan kanssa, millon on harjoitettu body maalausta vihreällä tussilla kaulasta varpaisiin imitoiden dinosaurusta. Millon ei yhtään ymmärrä miten sakset ovat itsekseen leikanneet housunlahkeesta vappuhuiskan.
Niin, se on yksi syy miksi mieleeni pulpahtaa tuo ninjamaisten agenttikaunottarien uudelleen ilmentymä.
Tuo kyky nähdä hammastahnan ja jalkatalkin käyttötarkoitus vallan eri tavalla kuin kasvuympäristönsä muu väki. Tuo mielenrakenne jossa voi prisessa mekossa tappaa hirviöitä veljensä suojelemiseksi tai merirosvo kostyymiin ja korkokenkiin sonnustautuneena leikkiä muun maailman unohtaen alteregojensa kanssa.
Piirustuksissa seikkaaleevat 8 silmäiset hirviöt ja keijukaiset joiden kupeeseen kerrotut tarinat tempaiseevat realistisimmankin aikuisen näkemään sadun kuin 3D filminä silmissään.
Mehukoktailin juomiseen pillillä, koska millään muulla mehua ei voi juoda, voi helposti saada kulumaan puolituntia. Ainakin kun sillä voi välttyä ainakin parin lelun ja roskan siivoamiselta. Tai venyttää nukkumaanmenoa. Toisaalta sitten kun sinne nukkumaan mennään sitä voi suorittaa puolivuorokautta kevyesti yhtä putkea. Ihan vaan siksi että tykkää nukkumisesta ja on joku hyvä uni kesken.
Äiti agentti saa nauttia ulkonäkö kehuista ja kenelle tahansa tuo kultakutri voi spontaanisti sanoa että "kuule, sä näytät tosi kauniilta." Hän jakelee halauksia auliisti ja harjoittaa tehokkasti miespuolisten kieputtamista avukseen. Veljensä Olli 8v. on tässä valitettavan etulinjassa. Selitysten repertuaari on ehtymätön. Käsi kun on voimaton, isi hampaat pesee ja henkeä kun ahdistaa isoveli puolesta siivoaa.
Ja elekieli on kohdillaan. Luontaisesti tukkaa heilauttaa, silmärippaa tai teevadin kokoon pyörähtää. Ja tanssimoovit riverdansesta epyktiläiseen diskoon keinahtaa. Röyhtäistyään tuumaa ei pidä ilmoja pidättää ja pierun rupsun päästettyään sanoo "rupsu" ja päälle nauraa.
Leikkikoiraa tanssittaen laulaa, älä droppaa mun tunnelmaa.
Kuiskaamalla voidaan hyvää yötä toivoittaa, mutta tahtotilan kyseenalaistuksen jälkeen tärykalvot olipa kerran huutaa.
Ja tuollaisen mielikuvituksen jos saada vois itsekkin, huolet maailman ois unisiepparien koppaamia pahoja unia vain.
Joka ikinen päivä pysähdyn miettimään että miten tuo ihmeellinen tyttönen on juurikin meidän perheeseemme tullut kasvamaan.
Tuo ninjaprinsessa. Pimpula. Rättömäen pikku rälläkkä. Tyttöpuolinen vaahteranmäen eemelin uusi tuleminen. LAURAAAA.
Meidän rakkain. Tänään 14.8.2017 virallisesti 6v.
Kaunis, herttainen, sankarillinen, muuntuu sekunnissa tilanteeseen uppoavaksi, osaa täydellisen dramatisoinnin, naamioitumisen, omaa erityisvoimia ja kieputtaa puoli valtakuntaa helposti sormensa ympärille.
Jokaikinen päivä verkko- ja tärykalvoilleni iskeytyvä informaatio saa minut vakuuttuneeksi siitä että heitä on myös tosielämässä.
Meillä asuu yksi.
Ja mistä ikinä heitä "ohjelmoidaankaan" tuo "tekeytyminen" voimistuu selkeästi jossain 6:n ikävuoden tietämillä.
Voin kertoa että tämän ohjelmoinnin luotsaaminen äitiroolista käsin ei kyllä ole helpoin agenttipesti.
Ehkä jo se että tuon enkeliyksilön tulo maailmaan oli päättäväisen nopea, lienee ollut osviittaa melkoisen energian saapumisesta keskuuteemme. Siinä sai isä agentti polkea volvoa Rättömäeltä keskussairaalalle ihan täydellä ammattikuljettajan taidolla, vahhtimestari ja sairaaranhoitaja ottaa juoksuaskelia ja kätilö koppia ponnistamatta syntyneen tytölapsen syöksyessä maailmaan. 4minuuttia sairaalaanovelta synnytyssaliin ja ensimmäinen keuhkollinen korkeaa ja kovaa ääntä tulvi korvistani sisään.
(tämän tarinan voit lukea http://taudenelamanajatuksia.blogspot.fi/2017/08/tytar.html )
Kutsumanimen kirkastumien niinikään ei ollut mikään
itsestäänselvyys. Vaikka toinen etunimi oli ollut selvä jo siitä lähtien kun ensimmäisiä tarinoita jynkyn luonteen omaavasta isäni äidistä ymmärsin, niin tuo siihen sopiva ponteva, herkkä, kaiken varalta kansainvälisesti pätevä kutsumahuudon vaste, ei heti iskenyt tajuntaamme.
Tulevat kummit ja ystävät tekivät parhaansa tykittäen nimivaihtoehtoja. Minä kauhskenaarioita jonkinsortin puheviasta pyöritellessäni kaikki s ja r sisältöiset dissasin. Ja isämies Tommi sitten kaikki Titat ja Paulat joita mä tarjosin. Mutta viimein jostain ohikiitävältä tähdeltä siihen keittiönpöydälle ykkösnimi sitten putosi. Tosin vasta n. puolivuorokautta ennen papin tuloa. Oiskai se tiukemmallekkin voinu mennä.
Laura Aleksiina.
Viikko vajaa kuusi vuotta sitten istuin olohuoneen lattialla kissanpennut sylissäni ja ystävätär oli satavarma että siihen mä ihan justiisa synnytän. Mutta minä ristin jalkani ja sanoin lapselle että vielä et tule. Isäs pitää olla kotona, muuten ei mistään tule mitään. Kerranki se totteli. Tuli sitten 8 tuntia sen jälkeen kun isänsä kotiutui. Tasan viikkoa ennen lääkärien ennustusta.
Siitä se ennustamattomuus on sitten urku auki jatkunukkin.
Koskaan ei voi tietää mikä tuon innovaation superladyn tuoma yllätys nurkan takana odottaa.
Milloin on harrastettu taide performanssia suklaalevyn, talkkipullon tai hammastahnan kanssa, millon on harjoitettu body maalausta vihreällä tussilla kaulasta varpaisiin imitoiden dinosaurusta. Millon ei yhtään ymmärrä miten sakset ovat itsekseen leikanneet housunlahkeesta vappuhuiskan.
Niin, se on yksi syy miksi mieleeni pulpahtaa tuo ninjamaisten agenttikaunottarien uudelleen ilmentymä.
Tuo kyky nähdä hammastahnan ja jalkatalkin käyttötarkoitus vallan eri tavalla kuin kasvuympäristönsä muu väki. Tuo mielenrakenne jossa voi prisessa mekossa tappaa hirviöitä veljensä suojelemiseksi tai merirosvo kostyymiin ja korkokenkiin sonnustautuneena leikkiä muun maailman unohtaen alteregojensa kanssa.
Piirustuksissa seikkaaleevat 8 silmäiset hirviöt ja keijukaiset joiden kupeeseen kerrotut tarinat tempaiseevat realistisimmankin aikuisen näkemään sadun kuin 3D filminä silmissään.
Mehukoktailin juomiseen pillillä, koska millään muulla mehua ei voi juoda, voi helposti saada kulumaan puolituntia. Ainakin kun sillä voi välttyä ainakin parin lelun ja roskan siivoamiselta. Tai venyttää nukkumaanmenoa. Toisaalta sitten kun sinne nukkumaan mennään sitä voi suorittaa puolivuorokautta kevyesti yhtä putkea. Ihan vaan siksi että tykkää nukkumisesta ja on joku hyvä uni kesken.
Äiti agentti saa nauttia ulkonäkö kehuista ja kenelle tahansa tuo kultakutri voi spontaanisti sanoa että "kuule, sä näytät tosi kauniilta." Hän jakelee halauksia auliisti ja harjoittaa tehokkasti miespuolisten kieputtamista avukseen. Veljensä Olli 8v. on tässä valitettavan etulinjassa. Selitysten repertuaari on ehtymätön. Käsi kun on voimaton, isi hampaat pesee ja henkeä kun ahdistaa isoveli puolesta siivoaa.
Ja elekieli on kohdillaan. Luontaisesti tukkaa heilauttaa, silmärippaa tai teevadin kokoon pyörähtää. Ja tanssimoovit riverdansesta epyktiläiseen diskoon keinahtaa. Röyhtäistyään tuumaa ei pidä ilmoja pidättää ja pierun rupsun päästettyään sanoo "rupsu" ja päälle nauraa.
Leikkikoiraa tanssittaen laulaa, älä droppaa mun tunnelmaa.
Kuiskaamalla voidaan hyvää yötä toivoittaa, mutta tahtotilan kyseenalaistuksen jälkeen tärykalvot olipa kerran huutaa.
Ja tuollaisen mielikuvituksen jos saada vois itsekkin, huolet maailman ois unisiepparien koppaamia pahoja unia vain.
Joka ikinen päivä pysähdyn miettimään että miten tuo ihmeellinen tyttönen on juurikin meidän perheeseemme tullut kasvamaan.
Tuo ninjaprinsessa. Pimpula. Rättömäen pikku rälläkkä. Tyttöpuolinen vaahteranmäen eemelin uusi tuleminen. LAURAAAA.
Meidän rakkain. Tänään 14.8.2017 virallisesti 6v.
Tytär
Olen minä yhden ison asian saanut tähän maailman aikaan suuremmin ponnistamatta. 14.8.2011 sitä piti suorastaan pidätellä. Kotona vessassa. Kaksinkerroin lattialla. Vaikka minä puolisen vuorokautta aiemmin annoin sille luvan tulla, en minä aivan arvannut että se oli jo silloin hätäsempää energiaa päästä kantapäähän.Sitten paria tuntia myöhemmin, pitelin ekaa kertaa sylissäni sitä toista niistä joiden minusta äidiksi tekemistä en ihan uskonut todeksi.
Tai ajattelin että se juna meni jo. Mutta sitten tuli rekka. Sen ratin takana mies joka sai pääni katsomaan myös toiseen suuntaan. Katsomaan sitä mahdollisuutta että äitinä olo voisi olla myös onnea.
Ikuisesti nuo armaan Tommin sanat ovat tärykalvolleni takertuneet, "kuule, eikö se ois hirvee harmi jos kaks näin hyvää yksilöö jätettäs jalostamatta?."
Niihän se tämä pari sitten sai jalostettavakseen paria vuotta aiemmin syntyneen pojan rinnalle Lauantai yönä vauhdikkaasti klo 02.42. syntyneen pienen tytön.
Vauhtia tuolta syntymän yöltä ei tosiaan puuttunut.
Kun Tommi tasan viikkoa ennen syntymän laskettua aikaa samaisena päivänä työrintamalta kotiutui, minä annoin tyttärelle luvan tulla. Siivoilin ja ystävättären kyläilessä siinä grillailtiin ja hänen illansuussa karannutta koiraa vähän murehdittiin. Kun muut puoliltaöin sipaisivat itsensä oikoseksi, minä käännyin vessassa supistusten voimasta kaksinkerroin.Huutaa ei hyödyttänyt, koirat olisi ainoot siihen reagoineet, ja niistä ei oletettavasti olisi kätilön virkaan ollut.
Kun parituntia siellä kiemurrelleena supistuksiin tuli pikkuisen hölläystä, pääsin pystyyn ja potkaisemaan miestä, joka ei ihan pikku älähyksestä herää. Varsinkaan kun on meilkoisen monta sataa kilometriä edeltävänä puolipäivänä ratin takana istunut ja juuri päässyt tukevasti nukkumatin valtakunnan pauloihin. Tuumas unisena mun NYT LÄHETÄÄN! ärähykseen vaan että "mä en lähe mihkään".
Kun supistus parkasun saattelemana tuli mun suusta että kyllä muuten lähet ja NYT MENNÄÄN!, niin tuli mieheen liikettä.
Sängystä pomppas yhdistetty BennyHill ja Fittibaldi ja sitten oltiin jo volvon keula vauhdeissaan virkavaltaa halveksuen kohti päijät-hämeen keskussairaalaa.
Matka joka normaalisti kestää 45min. taittui 37 minuuttiin.
Muuta en juuri matkasta muista, mutta sen muistan että mies varmasti puristi ratista koko ammattikuljettajan taidot äärimmilleen, vitsaili että älä synnytä sitä tänne volvoon kun ei sille voi antaa nimeksi Volvo. Ja kumminkaa ei volvo antas meille uutta volvoa.
Taustalla tarina pariskunasta konka tytär oli syntynyt KIA merkkisessä autossa ja tyttö oli saanut nimekseen Kia ja Fodr oli lahjoittanut heille uuden KIA:n.
Pari kilsaa ennen sairaalaa Kärpäsenmäen liikennevaloissa meni vedet ja minä penkin sotkeentumista tuskahuutojeni lomasta harmittelin.
Kun kumit sulaen tultiin ambulanssi ramppiin synnärin ovelle, oli onneksi pihalla tauollaan sairaanhoitaja ja vahtimestari jotka tiedustelivat avun tarvetta.
Tommi tuumasi että: "rouva tässä etupenkillä synnyttämäisillään, ei huuda vaikka roikkuu koira hampaineen pohkeessa, nyt on huutanut viimest 20 minsaa suoraa huutoa, luulen että nyt ois hyvä saada jotkut kottarit alle ja aikä äkkiä."
Tuli baarit pyörillä vikkelään alle. Maakuulleen en suopistuksen takia päästänyt, joten siinä sitten lähettiin istuilteen vauhilla synnytysalia kohden. Vahtimestari edellä kulkulupalapulla avaten hissien ovia, sairaanhoitaja minua työntäen perässä. Kysyi että onko sairauksia ja veriryhmän. Hampaiden välistä sain suhistua että ei ja o-.
Kuun baarit työnnettiin synnärin ovesta sisään ja pyydettiin synnytysänkyyn siirtymään mä totesin että ei pysty, ottakaa koppi. Toinen hoitaja nykäs housut pois kätilö otti lähes ponnistamatta ulostautuneen muksun vastaa. Syntymä ajaksi kirjaattiin 4 minuttia siitä kun volvo kaarsi sairaalanramppiin. Ponnistusminuuttien kohta jätettiin epikriisiin merkkaamatta.
Siunattuja mieheni hermoja ja ajotaitoja lämmöllä aattelin kun 10pisteen tytär nostettiin syliini ja vahtmestari käytävällä auton syntymän hetkellä parkeerannutta tuoretta isää onnitteli. Havahduin, kun Kätilö kysyi että mikäs se äidin nimi olikaan.?:-) niimpä niin, asiat tärkeysjärjestykseen.
Ja kyllä tuo tyttö on vauhtinsa ja määrätietosuutensa näihin päiviin asti pitänyt.
Onneksi sillä on lehmänhermoinen isä. Ja äiti jonka määrätietoisuudella on saatettu joku turhaan päsmäröinyt tuupata pois tieltä. Joskus tahottamastikkin.
Anteeksi vaan sille kätilölle, joka ei ehkä ymmärtänyt että juuri mun kohdalla ei kannattanut niitä kädettömien äitien streotypia oletuksia aukoa. Sillä jos mä ilmoitan että mä lähden nyt jo puolitoista vuorokautta ikää omaavan hyvinvoivan tyttäreni kanssa kotiin, jota olen tähänkin asti kyennyt hoitamaan ilman apuja, niin mä en aijo jättää sitä vartioimatta omaanhuoneeseen huomenna. Ja koska mun omat kätilökokemukset on taatusti useampaa henkeä pidelleet kuin hän tulee ehkä koskaan urallaan pitelemään, olkoonkin että repertuaariin kuuluu ihmisen rinnalla eläviä eläimiä, eikä ihmisiä, niin oletan osaavani yhden samanpainoisen minusta ulostulleen lapsen kokemuksella, pitää tämänkin hengissä. Kiitos vaan ja anteeksi.
Ja vaikka se että, meitä täällä kasvattaa toisiaan joka päivä kaksi vahvaa naisihmistä, äitiydestä tekee pikkusen tuskanhuuota tuottavaa välillä vieläkin, ja tuskin tulee helpommaksi muuttumaan, niin onni tuosta jälkeläisestä on suunnaton.
Tai ajattelin että se juna meni jo. Mutta sitten tuli rekka. Sen ratin takana mies joka sai pääni katsomaan myös toiseen suuntaan. Katsomaan sitä mahdollisuutta että äitinä olo voisi olla myös onnea.
Ikuisesti nuo armaan Tommin sanat ovat tärykalvolleni takertuneet, "kuule, eikö se ois hirvee harmi jos kaks näin hyvää yksilöö jätettäs jalostamatta?."
Niihän se tämä pari sitten sai jalostettavakseen paria vuotta aiemmin syntyneen pojan rinnalle Lauantai yönä vauhdikkaasti klo 02.42. syntyneen pienen tytön.
Vauhtia tuolta syntymän yöltä ei tosiaan puuttunut.
Kun Tommi tasan viikkoa ennen syntymän laskettua aikaa samaisena päivänä työrintamalta kotiutui, minä annoin tyttärelle luvan tulla. Siivoilin ja ystävättären kyläilessä siinä grillailtiin ja hänen illansuussa karannutta koiraa vähän murehdittiin. Kun muut puoliltaöin sipaisivat itsensä oikoseksi, minä käännyin vessassa supistusten voimasta kaksinkerroin.Huutaa ei hyödyttänyt, koirat olisi ainoot siihen reagoineet, ja niistä ei oletettavasti olisi kätilön virkaan ollut.
Kun parituntia siellä kiemurrelleena supistuksiin tuli pikkuisen hölläystä, pääsin pystyyn ja potkaisemaan miestä, joka ei ihan pikku älähyksestä herää. Varsinkaan kun on meilkoisen monta sataa kilometriä edeltävänä puolipäivänä ratin takana istunut ja juuri päässyt tukevasti nukkumatin valtakunnan pauloihin. Tuumas unisena mun NYT LÄHETÄÄN! ärähykseen vaan että "mä en lähe mihkään".
Kun supistus parkasun saattelemana tuli mun suusta että kyllä muuten lähet ja NYT MENNÄÄN!, niin tuli mieheen liikettä.
Sängystä pomppas yhdistetty BennyHill ja Fittibaldi ja sitten oltiin jo volvon keula vauhdeissaan virkavaltaa halveksuen kohti päijät-hämeen keskussairaalaa.
Matka joka normaalisti kestää 45min. taittui 37 minuuttiin.
Muuta en juuri matkasta muista, mutta sen muistan että mies varmasti puristi ratista koko ammattikuljettajan taidot äärimmilleen, vitsaili että älä synnytä sitä tänne volvoon kun ei sille voi antaa nimeksi Volvo. Ja kumminkaa ei volvo antas meille uutta volvoa.
Taustalla tarina pariskunasta konka tytär oli syntynyt KIA merkkisessä autossa ja tyttö oli saanut nimekseen Kia ja Fodr oli lahjoittanut heille uuden KIA:n.
Pari kilsaa ennen sairaalaa Kärpäsenmäen liikennevaloissa meni vedet ja minä penkin sotkeentumista tuskahuutojeni lomasta harmittelin.
Kun kumit sulaen tultiin ambulanssi ramppiin synnärin ovelle, oli onneksi pihalla tauollaan sairaanhoitaja ja vahtimestari jotka tiedustelivat avun tarvetta.
Tommi tuumasi että: "rouva tässä etupenkillä synnyttämäisillään, ei huuda vaikka roikkuu koira hampaineen pohkeessa, nyt on huutanut viimest 20 minsaa suoraa huutoa, luulen että nyt ois hyvä saada jotkut kottarit alle ja aikä äkkiä."
Tuli baarit pyörillä vikkelään alle. Maakuulleen en suopistuksen takia päästänyt, joten siinä sitten lähettiin istuilteen vauhilla synnytysalia kohden. Vahtimestari edellä kulkulupalapulla avaten hissien ovia, sairaanhoitaja minua työntäen perässä. Kysyi että onko sairauksia ja veriryhmän. Hampaiden välistä sain suhistua että ei ja o-.
Kuun baarit työnnettiin synnärin ovesta sisään ja pyydettiin synnytysänkyyn siirtymään mä totesin että ei pysty, ottakaa koppi. Toinen hoitaja nykäs housut pois kätilö otti lähes ponnistamatta ulostautuneen muksun vastaa. Syntymä ajaksi kirjaattiin 4 minuttia siitä kun volvo kaarsi sairaalanramppiin. Ponnistusminuuttien kohta jätettiin epikriisiin merkkaamatta.
Siunattuja mieheni hermoja ja ajotaitoja lämmöllä aattelin kun 10pisteen tytär nostettiin syliini ja vahtmestari käytävällä auton syntymän hetkellä parkeerannutta tuoretta isää onnitteli. Havahduin, kun Kätilö kysyi että mikäs se äidin nimi olikaan.?:-) niimpä niin, asiat tärkeysjärjestykseen.
Ja kyllä tuo tyttö on vauhtinsa ja määrätietosuutensa näihin päiviin asti pitänyt.
Onneksi sillä on lehmänhermoinen isä. Ja äiti jonka määrätietoisuudella on saatettu joku turhaan päsmäröinyt tuupata pois tieltä. Joskus tahottamastikkin.
Anteeksi vaan sille kätilölle, joka ei ehkä ymmärtänyt että juuri mun kohdalla ei kannattanut niitä kädettömien äitien streotypia oletuksia aukoa. Sillä jos mä ilmoitan että mä lähden nyt jo puolitoista vuorokautta ikää omaavan hyvinvoivan tyttäreni kanssa kotiin, jota olen tähänkin asti kyennyt hoitamaan ilman apuja, niin mä en aijo jättää sitä vartioimatta omaanhuoneeseen huomenna. Ja koska mun omat kätilökokemukset on taatusti useampaa henkeä pidelleet kuin hän tulee ehkä koskaan urallaan pitelemään, olkoonkin että repertuaariin kuuluu ihmisen rinnalla eläviä eläimiä, eikä ihmisiä, niin oletan osaavani yhden samanpainoisen minusta ulostulleen lapsen kokemuksella, pitää tämänkin hengissä. Kiitos vaan ja anteeksi.
Ja vaikka se että, meitä täällä kasvattaa toisiaan joka päivä kaksi vahvaa naisihmistä, äitiydestä tekee pikkusen tuskanhuuota tuottavaa välillä vieläkin, ja tuskin tulee helpommaksi muuttumaan, niin onni tuosta jälkeläisestä on suunnaton.
keskiviikko 9. elokuuta 2017
Betsy
Ei ole sellaisia anturoita jotka eivät sydämeni pintaan tassunjälkiään jättäisi.
Mutta sitten on niitä jotka kävelevät sydämeeni sellaisella painolla että heistä tulee osa sieluani.
Heidän askeleensa tuntuvat askelissani, heidän sydämensä tahti, käy yksiin kanssani.
Heidän läsnäolonsa aika ei määritä sitä miten he minussa tuntuvat.
He ovat minun tukijoitani, minun lähettiläitäni.
Minun mieleni turvaajia.
Tänään minun piti tästä elämästä hyvästellä yksi tälläinen sielunkoira.
Kokea tuo luopumisen tuska kun tajuaa että nyt vain on sen aika eikä muuta voi vaikka oikean kätensä asialle antaisi.
Betsy rakas portsarini. Hyvää matkaa sinne taivaan kannelle. Korkeimpaan laumaani. Sanen rinnalle sieluni enkeliksi.
In memorian Betsy
Tinwhistle´s Bessie Smith 3.3.2012- 9.8.2017
IntiaanitMä löysin paikan kultaisen
Sinne tietä ei oo
Voin viedä sinne vain sellaisen
Jonka puolesta oon valmis kuolemaan
Sulje silmät, rakkaani
Sä oot jo nähnyt kaiken tän
Sulje silmät, sulje vaan
Lennetään taivaan kannelle
Me kumpikin se jo tiedettiin
Et on tullut aika luovuttaa
Käy kallion laelle lepäämään
Anna tuulen tulla meidät
Syliinsä vielä nostamaan
Sulje silmät, rakkaani
Sä oot jo nähnyt kaiken tän
Sulje silmät, sulje vaan
Lennetään taivaan kannelle
Mä löysin paikan kultaisen
Sinne tietä ei oo
Voin viedä sinne vaan sellaisen
Joka mun puolesta on valmis kuolemaan
Sulje silmät, rakkaani
Sä oot jo nähnyt kaiken tän
Sulje silmät, sulje vaan
Lennetään taivaan kannelle
Lennetään taivaan kannelle
-Vesterinen yhtyeineen-
https://www.youtube.com/watch?v=vw6DpALm9e0
Mutta sitten on niitä jotka kävelevät sydämeeni sellaisella painolla että heistä tulee osa sieluani.
Heidän askeleensa tuntuvat askelissani, heidän sydämensä tahti, käy yksiin kanssani.
Heidän läsnäolonsa aika ei määritä sitä miten he minussa tuntuvat.
He ovat minun tukijoitani, minun lähettiläitäni.
Minun mieleni turvaajia.
Tänään minun piti tästä elämästä hyvästellä yksi tälläinen sielunkoira.
Kokea tuo luopumisen tuska kun tajuaa että nyt vain on sen aika eikä muuta voi vaikka oikean kätensä asialle antaisi.
Betsy rakas portsarini. Hyvää matkaa sinne taivaan kannelle. Korkeimpaan laumaani. Sanen rinnalle sieluni enkeliksi.
In memorian Betsy
Tinwhistle´s Bessie Smith 3.3.2012- 9.8.2017
IntiaanitMä löysin paikan kultaisen
Sinne tietä ei oo
Voin viedä sinne vain sellaisen
Jonka puolesta oon valmis kuolemaan
Sulje silmät, rakkaani
Sä oot jo nähnyt kaiken tän
Sulje silmät, sulje vaan
Lennetään taivaan kannelle
Me kumpikin se jo tiedettiin
Et on tullut aika luovuttaa
Käy kallion laelle lepäämään
Anna tuulen tulla meidät
Syliinsä vielä nostamaan
Sulje silmät, rakkaani
Sä oot jo nähnyt kaiken tän
Sulje silmät, sulje vaan
Lennetään taivaan kannelle
Mä löysin paikan kultaisen
Sinne tietä ei oo
Voin viedä sinne vaan sellaisen
Joka mun puolesta on valmis kuolemaan
Sulje silmät, rakkaani
Sä oot jo nähnyt kaiken tän
Sulje silmät, sulje vaan
Lennetään taivaan kannelle
Lennetään taivaan kannelle
-Vesterinen yhtyeineen-
https://www.youtube.com/watch?v=vw6DpALm9e0
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)