Pettymyksien vastaanottajat

  

Paljon se mun mieltä liikuttelee, mutta on kirjallisesti jommo hankala sanotettava. 

Yritän kuitenkin tälläisen yhden kahvikupillisen verran siitä naputella. 

 Olen ajatellut ja nähnytkin asiaa aikapaljon juurikin niin että on valtava merkitys sillä minkä roolin on pettymyksen käsittelyyn ottanut.  

Sellaiselta kulmaltakin että, on suuri eromerkitys kyvyllä käsitellä pettymystään,  riippuen siitä kokeeko sen pettymyksen tuottajana, aktiivisena aiheuttajana itselleen, vaiko ulkoisena tekijänä.  Eli kokeeko että itse ollut niin surkea, epäpätevä, heikko, huono tms. että toimiessaan on pettymys ikäänkuin tilattu, ansaittu tai itseaiheutettu. 

Vaiko onko jokin ulkopuolinen seikkavoima aiheuttanut sen että kokee pettymystä. Voiko jonkun muun aina syyllistää tai leimata pettymyksen tuottajaksi, jolloin itsensä kokee passivoituneena vastaanottajana. Jolloinka tilanteeseen jossa pettymys tulee ja pyyhkii kuin arotuuli, on mahdoton itse vaikuttaa. 

 Eli onko tapahtuman puitteista riippumatta pään sisäinen periaatteellinen tulokulma syyllistyvä vai syyllistävä. 

Ääreistö kumpaa tahansa on taas kerran erittäin kuormittava ja edistää vain pettymyksen henkistä betonipatsaaksi valautumista. 

Usein voi olla myös hyvin raskasta  ympäristölleen. Siinä herkästi väsyy yks jos toinenkin tukihartijakin, kun pimeässä ympyrässä pettymysarkkua pitää kantaa viikko ja kuukausitolkulla. 

Jollain tavalla pitäisi kyetä pettymyksestä oppimaan ja kantamaan se ulos ja laskemaan käsiteltyjen asioiden hautuumaalle. 

Ihminen on kuitenkin halutessaan tunteissaankin melkoiseen rationalisuuteen kykenevä olento. 

Jos lähdetään  tarkastelemaan mitä tahansa pettymystä ulkopuolisesti, hyvin selkeitten elämän realismi fasiliteettien pohjalta, useinkaan ne nyt ei ole mitään elämän normaalia kiertokulkua ihmeellisempää. Jollekkin toiselle sattuneena voidaan todeta että, sellaista se on, elmässä matkalla seuraavaan etappiin sattuu ja tapahtuu. 

Mutta sitten omakohtaisesti astutaan tunnepohjalle. Inhimillisyyttä syvimmillään on se. Sillä harvempi lienee vailla sellaista tunnepohjaa jottei nousisi pintaan sitä pettymyksen käsittelijän roolia. Sitä joka on kokenut vaikka mitä. Tai Sitä joka ei koskaan ole kokenut juuri mitään. 

Sitä jolle on jo tähtiin kirjoitettu että aina käy näin. Sitä jolle aina on kaikenlaista harmia, millon historian hämäristä, millon nykyteknologian kirkkaudesta. Sitä jolle ei koskaan käy ja taas kävi. Jne. Miljaardimäärin kokemuksia ja kokemattomuuksia johon astua ja josta peilata. 

Itse näen olevani vahva elämän raatorealisti jonka elmässä pettymyksiltä ei voi välttyä. Ärsyynnyn. Hermostun. Joskus raivostunkin. Huokaan syvään. Itkenkin. 

 Annan kuitenkin tunteitten tulla, koska ne tunteet ovat oikealla asialla ja oikeassa. 

 Niitten avulla voin käsitellä asian niin että jäsentelen ajatuksiani ja mietin miksi minussa tälläinen tunne heräsi. Mitä tästä pettymyksestä voin oppia. Tai joku läheiseni voi minulle sanoa että huomasitko muuten että juurikin näytit tai kuulostit kokevan niin ja näin. Aikamoiseen mielenmaiseman luotaamiseen on mahdollisuus. Mahdollisuus oppia ottamaan kiinni itsetuntemuksen tasapainon veneen reunasta ja löytää konsti päästä sen airoihin takaisin.

Etenkin niissä hetkissä kun sairaus nimeltä fibromyalgia ottaa  elimistöni ja kroppani kuritus hallintaansa on niitä paikkoja joissa miksi miksi miksi huutavalle ajatusvirralle pitää avata hana. Ja vaikka tippa kerrallaan alkaa juoksuttaa sitä siihen lasiin jossa sen näkee armollisuudessa, kirkkaampana ja jollain tavalla hyödyksi käytettävissä olevana, opettavana. Hana kiinni kasvaa vain paine. Viemäriin juoksuttaessa se valuu vain johonkin tyhjään hyödyttömyyteen. Turhauttaa.

Ja sitten aika ajoin on myös huokaistava ja myönnyttävä. Juuri tässä nyt kykenemättä olemaan sen enempää oman päänsä tulkki kuin opaskoirakaan. Myönnettävä elämän olevan joskus ihan vaan kaikesta huolimatta tavan pettymys. Kuten isäni aikoinaan, kun mursi kylkiluitaan, tuumi että 'eipä tässä nyt minkään auta, istu ja pala'. 

Istuttava kiikkustuoliin silitettävä kissaa. Taaperretteva metsänreunaan ja istuttava kannonnokkaan. 

Pysähdyttävä vaan hengittämään ja kuuntelemaan jotain mitä ei voi ihmismieli pysäyttää. Haapapuiden pikku lehtisymbaaleita. Kaukaisen rannan laineen liplatusta rantakiviin. Tuulen huokauksia.  

Miksi pettymyksiä on siksi että, niitä elämässä on. 

Ei niiden tarvitse antaa meitä sitoa ja mädättää. 💕 

Armaat kanssakulkijat. Armoa pettymyksille, voimaa niistä kumpuaville opeille. 

#Riimikatipakisee  

Kiitos taas Ira Lange ajatuspolun alustasta. 💕

Arjen valoa

 En tiedä onko se jo geenistössä mutta, niinkauan kun mä muistan, olen kokenut syvää inhimillisyyden myötävoimaa. Minua koskettaa, ihan  fyysisesti, toisen ihmisen ilo, suru, voima, heikkous, avuntarve, onnistumisen riemu jne. Tämä myötäeläminen ylttää jopa ruudulta nähtyyn tai radiosta kuultuun. Jopa niinkin että jos kuulen radiossa jonkun voittaneen jotakin, niin juontajan onnittellessa suuni kääntyy leveään hymyyn ja alan mielessäni riemuita ja kiitellä. Jotenkin hölmistynyt ja jopa turhautunut olo tulee kun sitten kuulen/ nään juontajan riemuhypetyksestä huolimatta voittajan saavaan puristettua  suustaan puoliniellyn naaman peruslukemaisen ok, kiva, kiitti tyyppisen kommentin. Häh?  

Voi tietysti olla että ihminen ei osaa/ uskalla ilmaista tunnettaan tuon voimallisemmin, mutta  energioita herkällä aistivana moinen "pölkkymäisyys" vähän jopa tekee myötähäpeää.

Jään väkisinkin miettimään että miten tälläinen ihminen näkee ympäristönsä, itsensä, vuorovaikutus tapansa toisen ihmisen tunnetiloihin? Näkeekö vain itsensä ja ympäristön ja tuntemattomat ihmiset ovat varjomaisia, "välttämätön paha".

Miten tälläinen ihminen on läsnä tilanteessa jossa toinen ihminen tarvitsee apua. Käveleekö ohi oikeasti edes näkemättä kuin varjomaisen jonkun?  Vielä vähemmän on tunneherkkä ja toimintakykyinen  tilanteessa jossa toinen ihminen ei pyydä, ei halua vaivata, eikä välttämättä pakottavasti tarvitse "käden ojennusta" mutta sellaien keventäisi varmasti hänen päiväänsä.  

Miksi ihminen ylipäänsä on niin mieluusti "sokea" toisille ihmisille.  

Hyvin tiedostettu seikka on kuitenkin se että ihmisen psyyke tarvitsee positiivista vuorovaikutusta. 

Ja elämme kuitenkin yhteiskunnassa  jossa vuorovaikuttamiselta ei voi juurikaan välttyä. Silti hyväntahtoisesti nimenomaan lähivuorovaikuttaminen tuntuu olevan vaikeampaa kuin koskaan.  

Nään tässä jopa jonkinmoista antisynergiaa.

Somen täydeltä voimme jakaa sydämiä ja onnittelu emojieita. 

Jonkun lausahduksenkin kunhan siihen ei tarvitse käyttää aikaa saati omaa henkistä ajatusta "paljon onnee" enempää.  

En siis halua vähätellä sitä että somessa onnitellaan tai muuten kevyesti vuorovaikutetaan. Monasti nämä kontaktit jäisivät puuttumaan kokonaan ilman tätä. Mutta haastan sitä että siitä jää herkästi pois vuorovaikuttaminen tunteella. Niin että haluaisi oikeasti nähdä toisen ihmisen sinusta saavan ilon ja hyväntuulen voimaantumiskokemuksen. 

Olen huomannut että  mustavalkoinen Onnee teksti tai 2 sormen näpäystä vaativa sydämen kuva ihmiseltä jonka olet mieltänyt ystäväksesi tuntuu

vähän samalta kun joku pyytäis herkulliselle illalliselle ja tarjois roiskeläppäpizzaa paperilautaselta.  

Että niiku enempi jää kuplimaan ilo siitä että joku tuntematon pitelee edellä mennessään 2 sekuntia ovea sua varten.  

Tuntuu siltä että ihmisten on helpompi lähettää lahjapaketti tai lahjoittaa rahaa tuntemattomalle jonkin yhdistyksen kautta kuin huomioda kadulla avuntarpeessa olevat kasvot.  

Tai jakaa pieniä ystävällisiä eleitä asettamatta tai asettumatta mihinkään gategoriaan ja genreen. Kun pitää oletusarvona että ihmillinen tervehdys ja auttava kädenojennus on yhtä hyvä laitapuolen kulkijalle  kuin viimeisenpäälle päälle viuhka kunnossa olevallekkin. Kun emme voi tietää niin arvomaailman soisi olevan enekaikkea humaani.

Olen monasti ajatellut että vaikka syntyisi "toisten tunteminen" sydämessään, se voi varmasti tukehtua ja kuollakkin jos siitä ei pidä huolta. Voi kait se jotenkin laiskistuakkin. Manipuloitua yleisen välinpitämättömyyden ilmapiirissä välinpitämättömäksi. Rakkaus lähimmäisiin tukehtuu jos sille ei anna happea.  

Ja siten meistä tulee varjoja toisillemme.  

Kohtuu surullinen ilmiö. Vähän pelottavakin ajatellen sitä että joskus voi henkiin jääminenkin olla jonkun tuntemattoman hädän tunnistamisen ja toimintakyvyn ja auttamishalun varassa.  

Vielä useammin sellainen voi estää uupumasta henkiseen kuolemaan ja vähintäänkin torpeedoida järeän vi..tuksen tai pahan mielen valtakauden. 

Kun me jaamme ympäristöömme hyvää mieltä se tulee meille takaisin. Ei välttämättä aina heti mutta tulee.  

Peilauksen kautta voimme myös luoda ilmapiiriä joka kumuloi hyvyyden tekoja.

Itselläni on nyt sellainen aika elämästä että olen viimeiset reilu 10 vuotta opettanut kahta kupeitteni hedelmää huomioimaan ihmisiä ymprillään.  

Olemaan näkevä, tekevä, huomaavaisesti kohtelias. Olen opettanut että pyyteetön auttaminen ei maksa mitään. Siitä tulee hyvä mieli vaikka toinen ihminen ei sinun pieneen eleesesi pitää ovea, hymyillä ja kiittää tai tarjota apua vastaisikaan. Arjen pienet hyvät teot jättää positiivisen vireen jälkiä paitsi omaan sieluun, niin aina joku ne nähdessään ja kokiessaan saa aidosta kumpuavaa ilovaloa joka ei ole merkityksetöntä koskaan.  

Kaupan kassalle työn iloa toivottava 10 v jakaa ihan varmasti iloa. 13v avaamassa liikuntahallin ovea vetovieraalle tekee varmasti hyvää mieltä. 

Nuoren vointia kyselevä pysähtyminen uupuneelta näyttävälle vanhukselle, tekee aivan saletisti siltaa ihmisten välille.  

Sillä tuskimpa mikään pitää paremmin pimeyttä loitolla kuin se että ihmiset tuovat arjen hyvyyden valoa toisilleen.  💖 

Armaat kanssakulkijat nähkäämme toisemme inhimillisen sydämen valoissa. 

  

#Riimikatipakisee  

Älä pelkää.

Aika usein tuon lausahduksen kuulee. 

Vähän valitettavasti vääristyneelläkin klangilla. 

Minä pidän sitä kuitenkin oikealla tavalla toitotettuna  hyvänä ja tarpeellisena apuna.

Se on mainittuna rakkaudellisena jumalaisena kehoituksena useissa uskonnollisissa oppaisakin. 

Hieno kehotus. Inhimillisyyden juuristoa.

Maailmankaikkeuden voimaa antava toivotus. 

Ei käsky tai märäys olla pelkäämättä. 

Koska on kovinkovin normaalia tuntea pelkoa. Tervettäkin.  

Pelkoa ei siis pidä torjua tai hylätä. 

Se on yksi niistä tärkeistä tunteista joitten tukahduttaminen tai hylkääminen ei tasan ole hyväksi kellekkään. 

Mieli voi sellaisesta mennä pahasti mutkalle. 

Mutta pelon ei silti saa antaa nousta toimiemme johtajaksi. 

Yhtälailla äkkiä on ihmislukko siinäkin tilassa kun pelko ottaa vallan.

 Pelko on varmasti yksi joka meidät on monessa kohtaa säästänyt monelta kauhealta. Jopa rajuimillaan säästänyt henkiä. 

Mutta huonoksi mennään siinäkohtaa että, se pelko alkaa hallita meidän elämäämme niin että, se salpaa meiltä toiveitten täyttymstä. Se vaikeuttaa tavallista elämää. Estää toimimasta täysipainoisesti.

Fobioi jonkin asian.

 Useinhan traumat ovat pelkojen ja fobioiden pohjalla. Mutta joskus on myös jostain tuntemattomasta syystä, kuin tyhjästä, syntynyt pelko joka ei enää ihmisestä itsestäänkään tunnu terveeltä.

 Yhtäkaikki ne kamalla tavalla estävät jonkin kovasti pidetyn tai kiehtoneen asian toteutumista tai jopa vuosikymmeniksi laittaavat ylimääräisen taakan ihmisen päähän. 

Jotenkin ajattelen että tuo jumalallinenkin 'Älä pelkää' on kehotus kuunnella sitä ääntä joka pyrkii purkamaan ja pääsemään eroon siitä pelon kuormasta. Luottamaan rauhassa siihen järjen ja sydämen yhteispeliin joka useimmiten sanoo että kun sä tässä nyt otat vaan rauhassa ja  toimit rationaalisesti niin pelon ei tarvitse antaa hallita.  

Sillä suulla ja sydämellä sitä toivoisin ihmistenkin toisilleen käyttävän.

 Ei toisen pelkoa vähättelevästi ja dissaavasti vaan kannustavasti. Menemään tuettuna pelon aiheuttajaa  kohti, ymmärtäen sen olevan jotakin jonka omassa päässään ja käytännön toimillaan voi pienentää. Jopa poistaa. 

Jopa henkisten traumojen syntyä voidaan ehkäistä sillä että traumatapahtumassa rationaalisesti lohdutetaan ja lohduttaudutaan, myönnetään faciliteetit mutta, autetaan mieltä näkemään että tästäkin selvittiin ja elämä jatkuu. 

Esim. kun olen toiminut  ratsastuksen opettajana olen sanonut oppilailleni että, kyllä on hyvin mahdollista että putoat. Mutta lähdetään siitä että tänäänkään et putoa. Jos ja kun joku on pudonnut hevosen selästä, olen aina, kunnon suinkin salliessa, pyrkinyt saamaan heitä mahdollisimman nopeasti takaisin selkään. Edes istumaan ja ottamaan 10 käyntiaskelta. Puhumaan mitä tapahtui ja ymmärtämään että, kuten puhuttiin, tälläistä voi sattua ja sattuukin, kelle vaan. Ja ei ole mitään syytä antaa sille tunteelle valtaa joka ratsastamisen halulle sanoo että et sä putoomisen pelossa uskalla. Vaan että, kyllä minä tiedän että putoaminen taas hetken enemmän jännittää ja kipu kertoo kropan lähestyneen maata äkkiarvaamatta, mutta kyllä minä uskallan. 

 

Meillä kun on näitä ihmisen hyvyyteen ja tasapainoiseen johtamiseen tottuneita elämiä, niin olen myös onnekkaasti useampaankin otteeseen saanut auttaa ihmisiä, niin aikuisia kuin lapsiakin, eroon koirien, kissojen ja  hevosten pelosta. 

Useinhan homma on toiminut ensin näiden eläinten kanssa. Eli meille on kovasti pelkoja kokeneita eläimiäkin päätynyt toipumaan sitä kohti että ei elämän tarvitse olla pelossa ja epätasapainossa käytyä. Nyt he auttavat ihmisiä kokemaan samoin.

Koska sen pienimmänkin asian pelko voi olla niin usein toistuva että, jotain asioita jää tekemättä, kokemuksen paloja ja mahdollisuuksia elämästä sulkeutuu. Monta kivaa hetkeä ja kokemusta tärvääntyy pelon vuoksi.

Itseni kohdalla, nuoreksi aikuiseksi asti, yksi suorastaan pakokauhun ja painajaisten tuskan herättänyt asia oli rotat. Absurdiuden multihuipentuma eläimiä rakastavalta ihmiseltä joka peloitta mm. talutteli hevosia 4 v. lähtien. Pelasteli kaikki hyönteiset vesiastioista ja kuljetti kohmettuneen vaivaishiiren kämmentensä välissä koulumatkalta kotiin. 

Mutta jo rotan kuvan näkeminen kirjassa päräytti ilmoille tuskaisen kiljaisun tai elokuvissa melkein sain nielasta nyrkkini etten olsi huutanut vieruskaverilta tärykalvoa puhki. Kylmähiki ja vapina täytti kehon. Usein tuli itkukin. 

Nuo eläinkunnan jäsenet, joiden näkemiseltä maaseudulla lähes viikottain, ei voinut välttyä. 

Pelko alkoi hallita. 

Perunakellariin tai vanhaan vilja-aittaan meno aiheutti painajaisia. 

Kaverin kotiin ei voinut mennä koska hänellä oli lemmikkirottia. Harjoittelussa ell. vastaanotolla pelkäsin joka päivä että vastaanotolle pääsyä odottavien  pieneläinten joukossa olisi rottia. Hävetti mennä elokuviin, kun tiesin että spontaani parkaisu pääsee jos yksikin siimahäntä valkokankaalla vilahtaa. Tuntui niiin typerältä.

 Todella lamaannuttavan idioottimaiselta. Mutta viimeistä solua myöten silti pelotti.

Sitten eläinosaamiseni kautta päädyin aloittelemaan lomittajan uraa. Siihenaikaan ei varmasti ollut yhtään navettaa, tallia tai kanalaa jossa ei olisi voinut rottaan törmätä. Ajattelin että näin tämä ei tule onnistumaan.

 En voi joka kerta rotan nähdessäni kirkua niin että lehmät piimii maitonsa ja kanat tyrkkii nahkamunia kuin konekivääritulta ja hevoset juoksevat naapuriin karkuun. Plus menettää yöuniani ja tomintakykyäni kehoni vatkatessa epäkeskon hiomakoneen lailla pari tuntia joka rotta kohtaamisesta. Niimpä aloin toimia tuon pelon päälle. Kämmenet hikoillen, keho täristen, kyyneleet silmissä, katselin kuvakirjoja missä oli rottia. Seisoin kaverin rottahäkin vieressä silmät kiinni täristen kuin haavan lehti. Annon pelolle aseita joilla se minua säälimättä löi. Kestin iskut karkaamatta ja samalla hoin itselen ettei ole mitään syytä antaa pelolle valtaa. Kuvittelin kuinka kaikken pahimmastaki rottahyökkäyksestä saisin puremiini hoitoa ja antibiootteja ja jäisin henkiin.   

Niin se pikkuhiljaa pieneni.  Ja kyllä, nyt nuo mielikuvat jo  vähän naurattavatkin. 

En minä edelleenkään tuon eläinkunnan jäsenistön vilpitön fani ole, mutta enää en saa mitään kauhuhalvausta niitä sattumalta nähdessäni.  

Pelko ylitetty ja oikeastaan aika 'voittaja fiilis' on siitä. 

 

Viimekesänä sain vieraakseni naisen joka oli koko elämänsä, yli 50vuotta, kauhulla pelännyt hevosia. Hän oli saanut tiedon että minun kanssani hän voisi tuosta lamaavasta kauhusta pästä eroon. Siellä hän sitten lopulta seisoi laitumella 3 hevosen nuuhkiessa ja tutkiessa häntä ja ottaen auliisti naisen kädestään tarjoamat porkkanat vastaan. Hänestä näki ja kuulikin kuinka kaiken kauhun jälkeen tunsi todella voimallista helpotusta ja onnea pelon läpi kulkemisen onnistumisestaan.  Kertoi kuinka valtava taakka oli pudonnut häneltä pois. 

Koin hänen tunteistaan itsekkin huikeaa iloa ja onnea. Olin omalla osallani auttanut ihmisen pois yksistä turhista kahleista. Tälläiseen me toisiamme tarvitsemme. 💖 

Eläinten kanssa noita pelkotraumoja oikoessaan ja parannellessaan tuo korjaantumisen primitiivi on usein jopa huikean suora. Koirilla kaikkein nopein.

Ehkä osin siitä syystä että eläimen primitiivi eloonjäämis ja laumahierarkiassa suosii sentyyppistä voimaa ja tasapainoa. Sillä tasapanoisella johtamisenergialla, luotettavuutta ja itsevarmuutta huokuvan "pään" johdolla kun eläin viedään tilanteeseen jossa kauhun paikka on, eikä sitten tapahdukkaan sitä joka kauhun aiheutti. Että ei liukastunutkaan portaissa. Pamaus ei johtanutkaan mihinkään jne. Ihmisen johtaminen tilanteessa oli paineetonta, tyyntä ja tilanteen tasaenegiaisesti hallitsevaa. 

Ei säälivää, ei hypettävää, ei pakottavaa. Uskoa ja näkymää siihen että ole mitään syytä pelätä. Se rakkauden auktoritäärinen  'Älä pelkää' ääni. 

Hyvin usein tuon pelon kertakohtaaminen riittää elimellä oikaisemaan vääristymän. Ja luottamus kumuloi luottamusta. 

Tulee ahdistuksen ja pelonkimpoilun tilalle rauhaa.

 Siinäkohtaa toivon aina että kumpa ihmisaivot olisivat yhtä suoraviivaiset, eivätkä niin voimalisesti pyrkisi takaisin ikäviin muistijälkiinsä. 

Yhtä kaikki, nään ja uskon että pelkojen voittaminen on mahdollista. Iäti.

Ajattelen että jos meitä johdatellaan jotenkin kohti pelkojamme on se ikäänkuin tuo maailmankaikkeuden jumalainen kehotus 

 'Älä pelkää'.  

Rohkaisua mennä juuri sitä kohti, mikä painaa tai vaikeuttaa elämää ihan syyttä suotta. 

Jumalallinen voima ja rohkeus on medän kanssamme. Meissä sisällä.  

Pelkojaan ei saisi tukahduttaa,  niistä saa voimaantua ja mennä yli. 

💗💕 

Armaat kanssakulkijat, 

hyväksykää pelkojen tunneet, mutta tehkää siltoja käydä niistä yli.  

💗 Kati  

#Riimikatipakisee

Yritä ymmärtää

Päällämme leijuu useinkin aika ankarana kanssaihmisten  ymmärtämisen vaade. 

Meille sanotaan kovin herkästi työpaikoilla, kouluelmässä ja ylipäätänsä sosiaalisen vuorovaikutuksen tilanteissa tuo kliseinen lausahdus. 

Yritä ymmärtää. 

 Miksi meidän pitäisi sitten  niin kovasti toisisamme ymmärtää? 

Miksi  pitäisi olla heti aina kohdatessa sen toisen ihmisen lähetyksen kanssa ihan samalla taajuudella.? 

Jo jonkinlaisella oletusarvolla siitä että mun pitää nyt ymmärtää tota kanssaihmistä, ettei tule mitään muutakuin sametin pehmeää ajatusten laskualustaa kummallekkin. Josta voimme sitten ymmärtäväisesti poimia toisen tuottamat itsemme kaltaiset hedelmät ja jatkaa hymyssä suin.  

Kauheen paljon helpompaa on muka siihen toisen ihmsen  viereen liimata ja sanoa että mä ymmärrän sua. 

Kuin niin että,

 yhtään mitään en kuule nyt ymmärrä siitä mitä tuotat.  

Että, ei saakura, eipä todella ole käynyt mielen eteisessäkään että tollastakin voi olla. 

Ei. Kun niin siinä vaan ollaan hymyilevästi muka myötätuntoisesti ymmärtävinään ja nyökytellään tyhjää lyövää päätä. Ettei vaan kärähdetä siitä että, niin vihelsi yli hilseen kun matrix elokuvan luodit. 

Kun sillee ymmärtävänä et loukkaa ketään. 

Tai vaikuta tyhmältä. 

Tai kylmältä ja epäempaattiselta. 

Mutta mitenkä ois rehellinen ilmaisu.? 

 Kun koko ymmärtämisessä on vahva paradoksi.  Lähtökohta on se että, vaikka itselleen olisikin käynyt simulaarin kaltainen tilanne, ja siltäosin voi jotenkin ajatella tilannekäsityksen olevan toista ymmärtävä, niin ei se kyllä automaattisesti niin mene. Ja sitten jos muutenkin on eri taajuuksilla eletty koko elämä, niin miten olisi muka just nyt siinä kohtaa pamahtanut joku toisen maailmankuvaa ja tilannetta oman pään kaltaiseksi tulkkaava tähti siihen. 

 Ainoastaan jos toisen elämänkaarta tuntee läpikotaisin, saattaa olla mahdollista että voi sanoa että mä ymmärrän sua, vaikka omakuva on asiasta ihan jotain muuta. 

Pitkään opiskellut ihmispsygologian ammattilanen saattaa ihmistä tarpeeksi pitkään hastatelleena olla tuon yksilön toimintoja ymmärtävä. 

Että jokseenkin järjettömältä tuntuu siis se että elämme jonkinmoisen ymmärtämättömyyden häpeä stigmassa, jossa kaikkien vaan pitäsi ymmärtää toisiaan vaikka todellisuudessa se aniharvoin on edes mahdollista. 

Ymmärtää nyt täysin jotain toista,  uniikkia olentoa. 

Koska ymmärtäminen ei ole sama asia kuin rationaalinen kyky toimia yhdessä, myötävaikuttaa tai empatiseerata.

 Olla ihminen ihmiselle.  

Paremminkin ajattelen sen olevan päinvastoin.

 Ehkä jo sen tajuaminen, ettei meitä ole sen enempää mielellisesti kuin kehollisestikkaan luotu toistemme kanssa samaan muottiin, keventäisi tota  pakkoymmärtämisen taakkaa. Toisi ehkä uskallusta olla ihan rehellisesti suorin selin ymmärtämättä. 

Eikä se olisi ollenkaan paha juttu kellekkään. 

Tässä taannoin ajauduin rupatrelutuokioon, sellaiseen kun täällä maalla kyläpuodilla nyt voi ajautua päivää sanottuaan, erään minun elämästäni ohuesti tietävän vanhemman rouvashenkilön kanssa. 

Jutun jotenkn ajauduttua eläimiin hän totesi että, 'anteeks nyt vaan mutta hän ei kyllä ymmärrä että ihmisellä on niin monta koiraa kun sulla on'. Minua nauratti. Ääneen. Sanoin että ei sitä kenenkään tarttekkaan ymmärtää. Hyvä kun nipinnapin itte ymmärrän. Ei mun mieskään aina ymmärrä. Mutta hän on sovussa ja rauhassa sen asian kanssa. Pystyy elämään mun kanssa ihan hienosti siitä huolimatta. En minäkän ymmärrä miten joku laittaa omaisuutensa kiinni timantteihin tai voi elää kiiltovalkoisessa kodissa. Mutta ei minun tarviikkaan ymmärtää. Jokainen saa elää onnellisena omannäköistään elämää, eikä sen pitäs keltään muulta olla pois. 

 Tai pakkoymmärrettävissä sen enempää kuin vähempääkään.

Näin kun rouvan kasvojen ilme jotenkin suli. Ikäänkuin jokin taakkaa hänen niskastaan olisi otettu pois. Hän hymyili aavistuksen hölmistyneesti mutta lempeästi ja tuumi että niinhän se juuri pitäisikin olla. 

Koko jutustelu sai jotenkin aivan uuden pohjan. Tuo rehellinen ymmärtämättömyys antoi lisää hengitystilaa ja vapautta olla.  

Mä olen jotenkin kauan sitten tajunnut että mua ei kovinkaan moni ymmärrä. Nyttemmin ymmärtänyt että vaikka mun oma ihmismielen ymmärtäminen on tällälailla arkisarkasmin ja ruohonjuuritason pohjalta kohtuu laajaa yleisellä tasolla, niin yksilöiden ymmärtäminen on sitte joskus aivan julmetun vaikeeta. Ja koska mua ihmismielen koukerot kovasti kiehtoo, mä yritän tehdä sitä ymmärtämistä pyytäen ihmisiä avaamaan näkökulmiaan, mutta en enää koskaan ymmärtämisen väkipakko oletuksesta käsin. Tajuten että, kaikkea nyt heti tai ehkä koskaan, en voi ymmärtää. Koska juuri sillon minä välitän tuosta toisesta ihmisestä, kun en pakkosyötä itselleni ylikäypyyden kykyä tai huijaa toistatai itseäni sillä että ymmärrän. 

Olen rehellisesti ymmärtämätön mutta silti inhimillisyyden myötäeläjä. 

Tai joskus jopa laitan "oven kiinni" ja toivotan hyvää jatkoa. Sekin on rehellistä ja paljon enemmän kaikkia palvelempaa käytöstä kuin ymmärtämisen yrittämisen kivipaasi rinnanpäällä. 

 

Ei ole muuten pöllömpi paikka elämän katsomossa tämä ollenkaan. 

Aika paljon enemmän tilaa hengittää. Aika paljon laajempi tila antaa  kanssaihmisten käydä justiisa  omanlaisinaan. 

Ja iso ilo paloja sieltä täältä hoksata ymmärtävänsä.

 Ja rauha olla yhtä sun toista ymmärtämättä.   ☺️  

Armaat kanssakulkijat, ihan vaan vapaasti, ei kaikkea voi eikä tartte ymmärtää ja sen saa sanoa ääneenkin. 💕 

#Riimikatipakisee   

Hirmu kiva kun on kuultavilla sellainen ihminen kun @Ira Lange jolta saa aivan valtavasti voimaa ja inspiraatiota jäsentää omia ajatuksiaan taas kirjoitettuun muotoon. Kiitos ♥️🙏