Paljon se mun mieltä liikuttelee, mutta on kirjallisesti jommo hankala sanotettava.
Yritän kuitenkin tälläisen yhden kahvikupillisen verran siitä naputella.
Olen ajatellut ja nähnytkin asiaa aikapaljon juurikin niin että on valtava merkitys sillä minkä roolin on pettymyksen käsittelyyn ottanut.
Sellaiselta kulmaltakin että, on suuri eromerkitys kyvyllä käsitellä pettymystään, riippuen siitä kokeeko sen pettymyksen tuottajana, aktiivisena aiheuttajana itselleen, vaiko ulkoisena tekijänä. Eli kokeeko että itse ollut niin surkea, epäpätevä, heikko, huono tms. että toimiessaan on pettymys ikäänkuin tilattu, ansaittu tai itseaiheutettu.
Vaiko onko jokin ulkopuolinen seikkavoima aiheuttanut sen että kokee pettymystä. Voiko jonkun muun aina syyllistää tai leimata pettymyksen tuottajaksi, jolloin itsensä kokee passivoituneena vastaanottajana. Jolloinka tilanteeseen jossa pettymys tulee ja pyyhkii kuin arotuuli, on mahdoton itse vaikuttaa.
Eli onko tapahtuman puitteista riippumatta pään sisäinen periaatteellinen tulokulma syyllistyvä vai syyllistävä.
Ääreistö kumpaa tahansa on taas kerran erittäin kuormittava ja edistää vain pettymyksen henkistä betonipatsaaksi valautumista.
Usein voi olla myös hyvin raskasta ympäristölleen. Siinä herkästi väsyy yks jos toinenkin tukihartijakin, kun pimeässä ympyrässä pettymysarkkua pitää kantaa viikko ja kuukausitolkulla.
Jollain tavalla pitäisi kyetä pettymyksestä oppimaan ja kantamaan se ulos ja laskemaan käsiteltyjen asioiden hautuumaalle.
Ihminen on kuitenkin halutessaan tunteissaankin melkoiseen rationalisuuteen kykenevä olento.
Jos lähdetään tarkastelemaan mitä tahansa pettymystä ulkopuolisesti, hyvin selkeitten elämän realismi fasiliteettien pohjalta, useinkaan ne nyt ei ole mitään elämän normaalia kiertokulkua ihmeellisempää. Jollekkin toiselle sattuneena voidaan todeta että, sellaista se on, elmässä matkalla seuraavaan etappiin sattuu ja tapahtuu.
Mutta sitten omakohtaisesti astutaan tunnepohjalle. Inhimillisyyttä syvimmillään on se. Sillä harvempi lienee vailla sellaista tunnepohjaa jottei nousisi pintaan sitä pettymyksen käsittelijän roolia. Sitä joka on kokenut vaikka mitä. Tai Sitä joka ei koskaan ole kokenut juuri mitään.
Sitä jolle on jo tähtiin kirjoitettu että aina käy näin. Sitä jolle aina on kaikenlaista harmia, millon historian hämäristä, millon nykyteknologian kirkkaudesta. Sitä jolle ei koskaan käy ja taas kävi. Jne. Miljaardimäärin kokemuksia ja kokemattomuuksia johon astua ja josta peilata.
Itse näen olevani vahva elämän raatorealisti jonka elmässä pettymyksiltä ei voi välttyä. Ärsyynnyn. Hermostun. Joskus raivostunkin. Huokaan syvään. Itkenkin.
Annan kuitenkin tunteitten tulla, koska ne tunteet ovat oikealla asialla ja oikeassa.
Niitten avulla voin käsitellä asian niin että jäsentelen ajatuksiani ja mietin miksi minussa tälläinen tunne heräsi. Mitä tästä pettymyksestä voin oppia. Tai joku läheiseni voi minulle sanoa että huomasitko muuten että juurikin näytit tai kuulostit kokevan niin ja näin. Aikamoiseen mielenmaiseman luotaamiseen on mahdollisuus. Mahdollisuus oppia ottamaan kiinni itsetuntemuksen tasapainon veneen reunasta ja löytää konsti päästä sen airoihin takaisin.
Etenkin niissä hetkissä kun sairaus nimeltä fibromyalgia ottaa elimistöni ja kroppani kuritus hallintaansa on niitä paikkoja joissa miksi miksi miksi huutavalle ajatusvirralle pitää avata hana. Ja vaikka tippa kerrallaan alkaa juoksuttaa sitä siihen lasiin jossa sen näkee armollisuudessa, kirkkaampana ja jollain tavalla hyödyksi käytettävissä olevana, opettavana. Hana kiinni kasvaa vain paine. Viemäriin juoksuttaessa se valuu vain johonkin tyhjään hyödyttömyyteen. Turhauttaa.
Ja sitten aika ajoin on myös huokaistava ja myönnyttävä. Juuri tässä nyt kykenemättä olemaan sen enempää oman päänsä tulkki kuin opaskoirakaan. Myönnettävä elämän olevan joskus ihan vaan kaikesta huolimatta tavan pettymys. Kuten isäni aikoinaan, kun mursi kylkiluitaan, tuumi että 'eipä tässä nyt minkään auta, istu ja pala'.
Istuttava kiikkustuoliin silitettävä kissaa. Taaperretteva metsänreunaan ja istuttava kannonnokkaan.
Pysähdyttävä vaan hengittämään ja kuuntelemaan jotain mitä ei voi ihmismieli pysäyttää. Haapapuiden pikku lehtisymbaaleita. Kaukaisen rannan laineen liplatusta rantakiviin. Tuulen huokauksia.
Miksi pettymyksiä on siksi että, niitä elämässä on.
Ei niiden tarvitse antaa meitä sitoa ja mädättää. 💕
Armaat kanssakulkijat. Armoa pettymyksille, voimaa niistä kumpuaville opeille.
#Riimikatipakisee
Kiitos taas Ira Lange ajatuspolun alustasta. 💕
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti