Yritä ymmärtää

Päällämme leijuu useinkin aika ankarana kanssaihmisten  ymmärtämisen vaade. 

Meille sanotaan kovin herkästi työpaikoilla, kouluelmässä ja ylipäätänsä sosiaalisen vuorovaikutuksen tilanteissa tuo kliseinen lausahdus. 

Yritä ymmärtää. 

 Miksi meidän pitäisi sitten  niin kovasti toisisamme ymmärtää? 

Miksi  pitäisi olla heti aina kohdatessa sen toisen ihmisen lähetyksen kanssa ihan samalla taajuudella.? 

Jo jonkinlaisella oletusarvolla siitä että mun pitää nyt ymmärtää tota kanssaihmistä, ettei tule mitään muutakuin sametin pehmeää ajatusten laskualustaa kummallekkin. Josta voimme sitten ymmärtäväisesti poimia toisen tuottamat itsemme kaltaiset hedelmät ja jatkaa hymyssä suin.  

Kauheen paljon helpompaa on muka siihen toisen ihmsen  viereen liimata ja sanoa että mä ymmärrän sua. 

Kuin niin että,

 yhtään mitään en kuule nyt ymmärrä siitä mitä tuotat.  

Että, ei saakura, eipä todella ole käynyt mielen eteisessäkään että tollastakin voi olla. 

Ei. Kun niin siinä vaan ollaan hymyilevästi muka myötätuntoisesti ymmärtävinään ja nyökytellään tyhjää lyövää päätä. Ettei vaan kärähdetä siitä että, niin vihelsi yli hilseen kun matrix elokuvan luodit. 

Kun sillee ymmärtävänä et loukkaa ketään. 

Tai vaikuta tyhmältä. 

Tai kylmältä ja epäempaattiselta. 

Mutta mitenkä ois rehellinen ilmaisu.? 

 Kun koko ymmärtämisessä on vahva paradoksi.  Lähtökohta on se että, vaikka itselleen olisikin käynyt simulaarin kaltainen tilanne, ja siltäosin voi jotenkin ajatella tilannekäsityksen olevan toista ymmärtävä, niin ei se kyllä automaattisesti niin mene. Ja sitten jos muutenkin on eri taajuuksilla eletty koko elämä, niin miten olisi muka just nyt siinä kohtaa pamahtanut joku toisen maailmankuvaa ja tilannetta oman pään kaltaiseksi tulkkaava tähti siihen. 

 Ainoastaan jos toisen elämänkaarta tuntee läpikotaisin, saattaa olla mahdollista että voi sanoa että mä ymmärrän sua, vaikka omakuva on asiasta ihan jotain muuta. 

Pitkään opiskellut ihmispsygologian ammattilanen saattaa ihmistä tarpeeksi pitkään hastatelleena olla tuon yksilön toimintoja ymmärtävä. 

Että jokseenkin järjettömältä tuntuu siis se että elämme jonkinmoisen ymmärtämättömyyden häpeä stigmassa, jossa kaikkien vaan pitäsi ymmärtää toisiaan vaikka todellisuudessa se aniharvoin on edes mahdollista. 

Ymmärtää nyt täysin jotain toista,  uniikkia olentoa. 

Koska ymmärtäminen ei ole sama asia kuin rationaalinen kyky toimia yhdessä, myötävaikuttaa tai empatiseerata.

 Olla ihminen ihmiselle.  

Paremminkin ajattelen sen olevan päinvastoin.

 Ehkä jo sen tajuaminen, ettei meitä ole sen enempää mielellisesti kuin kehollisestikkaan luotu toistemme kanssa samaan muottiin, keventäisi tota  pakkoymmärtämisen taakkaa. Toisi ehkä uskallusta olla ihan rehellisesti suorin selin ymmärtämättä. 

Eikä se olisi ollenkaan paha juttu kellekkään. 

Tässä taannoin ajauduin rupatrelutuokioon, sellaiseen kun täällä maalla kyläpuodilla nyt voi ajautua päivää sanottuaan, erään minun elämästäni ohuesti tietävän vanhemman rouvashenkilön kanssa. 

Jutun jotenkn ajauduttua eläimiin hän totesi että, 'anteeks nyt vaan mutta hän ei kyllä ymmärrä että ihmisellä on niin monta koiraa kun sulla on'. Minua nauratti. Ääneen. Sanoin että ei sitä kenenkään tarttekkaan ymmärtää. Hyvä kun nipinnapin itte ymmärrän. Ei mun mieskään aina ymmärrä. Mutta hän on sovussa ja rauhassa sen asian kanssa. Pystyy elämään mun kanssa ihan hienosti siitä huolimatta. En minäkän ymmärrä miten joku laittaa omaisuutensa kiinni timantteihin tai voi elää kiiltovalkoisessa kodissa. Mutta ei minun tarviikkaan ymmärtää. Jokainen saa elää onnellisena omannäköistään elämää, eikä sen pitäs keltään muulta olla pois. 

 Tai pakkoymmärrettävissä sen enempää kuin vähempääkään.

Näin kun rouvan kasvojen ilme jotenkin suli. Ikäänkuin jokin taakkaa hänen niskastaan olisi otettu pois. Hän hymyili aavistuksen hölmistyneesti mutta lempeästi ja tuumi että niinhän se juuri pitäisikin olla. 

Koko jutustelu sai jotenkin aivan uuden pohjan. Tuo rehellinen ymmärtämättömyys antoi lisää hengitystilaa ja vapautta olla.  

Mä olen jotenkin kauan sitten tajunnut että mua ei kovinkaan moni ymmärrä. Nyttemmin ymmärtänyt että vaikka mun oma ihmismielen ymmärtäminen on tällälailla arkisarkasmin ja ruohonjuuritason pohjalta kohtuu laajaa yleisellä tasolla, niin yksilöiden ymmärtäminen on sitte joskus aivan julmetun vaikeeta. Ja koska mua ihmismielen koukerot kovasti kiehtoo, mä yritän tehdä sitä ymmärtämistä pyytäen ihmisiä avaamaan näkökulmiaan, mutta en enää koskaan ymmärtämisen väkipakko oletuksesta käsin. Tajuten että, kaikkea nyt heti tai ehkä koskaan, en voi ymmärtää. Koska juuri sillon minä välitän tuosta toisesta ihmisestä, kun en pakkosyötä itselleni ylikäypyyden kykyä tai huijaa toistatai itseäni sillä että ymmärrän. 

Olen rehellisesti ymmärtämätön mutta silti inhimillisyyden myötäeläjä. 

Tai joskus jopa laitan "oven kiinni" ja toivotan hyvää jatkoa. Sekin on rehellistä ja paljon enemmän kaikkia palvelempaa käytöstä kuin ymmärtämisen yrittämisen kivipaasi rinnanpäällä. 

 

Ei ole muuten pöllömpi paikka elämän katsomossa tämä ollenkaan. 

Aika paljon enemmän tilaa hengittää. Aika paljon laajempi tila antaa  kanssaihmisten käydä justiisa  omanlaisinaan. 

Ja iso ilo paloja sieltä täältä hoksata ymmärtävänsä.

 Ja rauha olla yhtä sun toista ymmärtämättä.   ☺️  

Armaat kanssakulkijat, ihan vaan vapaasti, ei kaikkea voi eikä tartte ymmärtää ja sen saa sanoa ääneenkin. 💕 

#Riimikatipakisee   

Hirmu kiva kun on kuultavilla sellainen ihminen kun @Ira Lange jolta saa aivan valtavasti voimaa ja inspiraatiota jäsentää omia ajatuksiaan taas kirjoitettuun muotoon. Kiitos ♥️🙏