En tiedä onko se jo geenistössä mutta, niinkauan kun mä muistan, olen kokenut syvää inhimillisyyden myötävoimaa. Minua koskettaa, ihan fyysisesti, toisen ihmisen ilo, suru, voima, heikkous, avuntarve, onnistumisen riemu jne. Tämä myötäeläminen ylttää jopa ruudulta nähtyyn tai radiosta kuultuun. Jopa niinkin että jos kuulen radiossa jonkun voittaneen jotakin, niin juontajan onnittellessa suuni kääntyy leveään hymyyn ja alan mielessäni riemuita ja kiitellä. Jotenkin hölmistynyt ja jopa turhautunut olo tulee kun sitten kuulen/ nään juontajan riemuhypetyksestä huolimatta voittajan saavaan puristettua suustaan puoliniellyn naaman peruslukemaisen ok, kiva, kiitti tyyppisen kommentin. Häh?
Voi tietysti olla että ihminen ei osaa/ uskalla ilmaista tunnettaan tuon voimallisemmin, mutta energioita herkällä aistivana moinen "pölkkymäisyys" vähän jopa tekee myötähäpeää.
Jään väkisinkin miettimään että miten tälläinen ihminen näkee ympäristönsä, itsensä, vuorovaikutus tapansa toisen ihmisen tunnetiloihin? Näkeekö vain itsensä ja ympäristön ja tuntemattomat ihmiset ovat varjomaisia, "välttämätön paha".
Miten tälläinen ihminen on läsnä tilanteessa jossa toinen ihminen tarvitsee apua. Käveleekö ohi oikeasti edes näkemättä kuin varjomaisen jonkun? Vielä vähemmän on tunneherkkä ja toimintakykyinen tilanteessa jossa toinen ihminen ei pyydä, ei halua vaivata, eikä välttämättä pakottavasti tarvitse "käden ojennusta" mutta sellaien keventäisi varmasti hänen päiväänsä.
Miksi ihminen ylipäänsä on niin mieluusti "sokea" toisille ihmisille.
Hyvin tiedostettu seikka on kuitenkin se että ihmisen psyyke tarvitsee positiivista vuorovaikutusta.
Ja elämme kuitenkin yhteiskunnassa jossa vuorovaikuttamiselta ei voi juurikaan välttyä. Silti hyväntahtoisesti nimenomaan lähivuorovaikuttaminen tuntuu olevan vaikeampaa kuin koskaan.
Nään tässä jopa jonkinmoista antisynergiaa.
Somen täydeltä voimme jakaa sydämiä ja onnittelu emojieita.
Jonkun lausahduksenkin kunhan siihen ei tarvitse käyttää aikaa saati omaa henkistä ajatusta "paljon onnee" enempää.
En siis halua vähätellä sitä että somessa onnitellaan tai muuten kevyesti vuorovaikutetaan. Monasti nämä kontaktit jäisivät puuttumaan kokonaan ilman tätä. Mutta haastan sitä että siitä jää herkästi pois vuorovaikuttaminen tunteella. Niin että haluaisi oikeasti nähdä toisen ihmisen sinusta saavan ilon ja hyväntuulen voimaantumiskokemuksen.
Olen huomannut että mustavalkoinen Onnee teksti tai 2 sormen näpäystä vaativa sydämen kuva ihmiseltä jonka olet mieltänyt ystäväksesi tuntuu
vähän samalta kun joku pyytäis herkulliselle illalliselle ja tarjois roiskeläppäpizzaa paperilautaselta.
Että niiku enempi jää kuplimaan ilo siitä että joku tuntematon pitelee edellä mennessään 2 sekuntia ovea sua varten.
Tuntuu siltä että ihmisten on helpompi lähettää lahjapaketti tai lahjoittaa rahaa tuntemattomalle jonkin yhdistyksen kautta kuin huomioda kadulla avuntarpeessa olevat kasvot.
Tai jakaa pieniä ystävällisiä eleitä asettamatta tai asettumatta mihinkään gategoriaan ja genreen. Kun pitää oletusarvona että ihmillinen tervehdys ja auttava kädenojennus on yhtä hyvä laitapuolen kulkijalle kuin viimeisenpäälle päälle viuhka kunnossa olevallekkin. Kun emme voi tietää niin arvomaailman soisi olevan enekaikkea humaani.
Olen monasti ajatellut että vaikka syntyisi "toisten tunteminen" sydämessään, se voi varmasti tukehtua ja kuollakkin jos siitä ei pidä huolta. Voi kait se jotenkin laiskistuakkin. Manipuloitua yleisen välinpitämättömyyden ilmapiirissä välinpitämättömäksi. Rakkaus lähimmäisiin tukehtuu jos sille ei anna happea.
Ja siten meistä tulee varjoja toisillemme.
Kohtuu surullinen ilmiö. Vähän pelottavakin ajatellen sitä että joskus voi henkiin jääminenkin olla jonkun tuntemattoman hädän tunnistamisen ja toimintakyvyn ja auttamishalun varassa.
Vielä useammin sellainen voi estää uupumasta henkiseen kuolemaan ja vähintäänkin torpeedoida järeän vi..tuksen tai pahan mielen valtakauden.
Kun me jaamme ympäristöömme hyvää mieltä se tulee meille takaisin. Ei välttämättä aina heti mutta tulee.
Peilauksen kautta voimme myös luoda ilmapiiriä joka kumuloi hyvyyden tekoja.
Itselläni on nyt sellainen aika elämästä että olen viimeiset reilu 10 vuotta opettanut kahta kupeitteni hedelmää huomioimaan ihmisiä ymprillään.
Olemaan näkevä, tekevä, huomaavaisesti kohtelias. Olen opettanut että pyyteetön auttaminen ei maksa mitään. Siitä tulee hyvä mieli vaikka toinen ihminen ei sinun pieneen eleesesi pitää ovea, hymyillä ja kiittää tai tarjota apua vastaisikaan. Arjen pienet hyvät teot jättää positiivisen vireen jälkiä paitsi omaan sieluun, niin aina joku ne nähdessään ja kokiessaan saa aidosta kumpuavaa ilovaloa joka ei ole merkityksetöntä koskaan.
Kaupan kassalle työn iloa toivottava 10 v jakaa ihan varmasti iloa. 13v avaamassa liikuntahallin ovea vetovieraalle tekee varmasti hyvää mieltä.
Nuoren vointia kyselevä pysähtyminen uupuneelta näyttävälle vanhukselle, tekee aivan saletisti siltaa ihmisten välille.
Sillä tuskimpa mikään pitää paremmin pimeyttä loitolla kuin se että ihmiset tuovat arjen hyvyyden valoa toisilleen. 💖
Armaat kanssakulkijat nähkäämme toisemme inhimillisen sydämen valoissa.
#Riimikatipakisee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti