Lahesta

Kun kysyt mieheltä mistä hän on kotoisin, hän nostaa välittömästi leukaansa 5cm ylöspäin, rintakehä leviää toisen mokoman ja 7kirjainta suurta ylpeyttä ilmoittaa tyynesti Lahesta.
Tuo vaikka synkimmästä kaivosta ainakin hetkeksi kohoava olemus ja kieliopin elatiivi muotoa halveksuva muoto Lahti nimisestä kaupungista, kertoo kyllä totuuden.
Vain aito Lahtelainen on kotoisin Lahesta.  

Vaikka minä allekirjoittanut olen, kuin risupallo villissälännessä, pyörinyt tässä maassa lähes jokaisessa maakunnassa ja kohdannut suomalaisaborginaaleja saaristosta pohjoiskalotille niin, tuon saman juurevan kotiseutu ylpeyden olen tavannut vain syntyperäisissä Lahtelaisissa.

Ilman nyt minkään sortin oman vallitsevan kotiseutuni hehkuttamista.
Koska itsehän, isäni Päijät-Hämäläisistä sukujuurista huolimatta, en ole mitenkään orginaali Lahtelainen. Kaukana sieltä syntynyt ja kasvanut. En sittenkään, vaikka nyt jo kotikunnakseni se kuntaliitoksen myötä joissain kirjoitetaankin.
Ja vaikka armas aviomieheni on jo usean vuoden auttanut minua Lahtelaisuuteen intekroitumaan, olen edelleen sen verran lapsuudesta lähtien muuttanut että, koen olevani, ei mistään kotoisin oleva, tuulen armoilla ollut kotisutujuureton.

Mutta entäs sitten Lahtelainen kulkuri? Reissumies. Tuhlaajapoika. Muualle asumaan taipunut, tai sukuaan varsin toisenlaiseen kaupunkiin jatkamaan päätynyt.?
Vaikka hän on lähtenyt, ollut poissa kauankin, nähnyt ja kokenut vaikka mitä, asunut toista manterettakin, Lahti ei ole lähtenyt.
Nuorena neitona ekoja kertoja kuullessani lausahduksen *mies voi lähteä Lahesta mutta Lahti ei lähe miehestä* minua nauratti. Niinhän ne sanoo, mutta hyvä kun kotikaupunkinsa nimen kehtaavat hampaittensa välistä maailmaalla mainita, ajattelin.
Ei voinut ihminen enempää olla väärässä.

Olen tässä viimeisen kymmenkuntavuotta ihmismielen monimuotoisuudesta kiinnostuneen keittiöpsygologin silmäkulmasta seurannut ja pannut merkille tuon merkkilisen vahvan juurevuuden.
Se ei ole kiinni siitä mitä "sosiaaliluokkaa" ihminen edustaa. Tai siitä miten kauan hän on ollut poissa Lahdesta. Onko edelleen poissa. Tai muuttanut takaisin. Tai mistään muustakaan mekaanisesta seikasta.
Nään sen olevan hyvin hyvin henkistä. Sanoisinko tehoste lontoota käyttääkseni Pure energy. 
Jos Lahden kadut ovat miestä vähintään teiniksi asti kuljettaneet, on mies kantapäästä tukkajuureen Lahtelaista, tottakai.
Kuten jo ainakin kolmannes vuosisataa eläneet sen Mallasjuoman iskulauseen ehkä muistaavat. Sekin oli, mainosta samalla juurevalla Lahtelaisella ylpeydellä. Ilman lesoilua, vailla kyseenalaistuksen häivääkään siitä etteikö muutkin olisi samaa mieltä, itsevarmana parhaudestaan, Tottakai.

Kyllä minä olen tavannut kotiseutu rakkaita ihmisiä paljonkin. Mutta jossain kohtaa heissä on aina ollut pieni särö, josta on pienenpieni synnyinseudun kyseenalaistus, häpeäkin on pilkahtanut. On ollut elämässä aika jolloin kotipaikka on sitä kysyttäessä suhistu hampaitten välistä tai vältelty viimeiseen asti mainitsemasta.
Kotiseutuvene on ollut keinutettavissa.
Lahtelaisen venettä ei keinuta kuin korkeintaan Lahtelainen itse. Edes päijänne. Ja jos mies keinuttaa, niin vain siksi että voi.
Tämäkin omituisen riippumatta siitä, mitä tuo joskus karumpaa jengisosiologiaa sisältänyt ja pelkoakin kylvänyt kaupunki on kasvatilleen tarjonnut. Lahti on rakas kotikaupunki mutka perstaskussa tai rautaputki repussa kulkeneellekkin.

Kun Stadilainen  esittelee kotikulmansa, hän kertoo kaupunginosan. Kallio, Punavuori, Pakila, Konala, Malmi jne. Sen sisällä kymmenkunta korttelia. Kertoo kotikadulta kulmakuppilalle ja takasin dallaamisen välissä syntyneitä tarinoita.  
Mitä tekee Lahtelainen? Korkeenpaikan kammostas huolimatta vie sut, vikiset tai et, hyppyrimäen torniin tai tuuppaa ylös korkeimman  vesitornin laelle. Ja sanoo avaa silmäs, pyöri ympäri. Kato miten hienona näkyy meitsin mestat. Tonttila, Metsäkangas, Kiveriö, Vesku, satama, ydin. Kaikki.
Melkosen laajat on kuulkaa huudit jossa sieltä katsellessaan tajuaa tyyppien notkuneen, juosseen, fillaroineen ja kruisailleen nuoruuttaan ja toiset sitten vielä vanhemmallakin iällä.  Ja vaikka se jannu ois missä vaan niistä asumalähiöistä voikkaleipäänsä pureskellu ja elementtitalon kellarisaunassa hikeä vuodattanu, se on sen mestaa koko kaupunki. Tottakai.

Vähintäänkin yhtä hämmentävää on myös se että, olipa hoodit koettu kuuluvan tukkansa boralle virittäneitten letukka jengeissä kulkeville tai roikkopöksyjen porukkassa sormet L kirjainta ja 03 suuntaa tervehdyksessään viljeleville, Lahtelaiset tuntematta toisiaan tunnistaavat toisensa aina. Lappilaisella hiihtomajalla. Risteilyaluksella. Eurooppalaisella kaupunkikerroksella. Amerikkalaisella turistinähtävyydellä. Olkoon ihmisiä sitten 10 tai tuhat ympärillä. Lähes kertomatta. Aivan kuin Lahtelaisen otsassa lukisi vain kyseisen kaupungin "lähdevettä" riittävän pitkään juoneen verkkokalvolle heijastuvin kirjaimin, Lahesta.
Jälleen kerran, ei siinä mitään muita ihmisiä dissaavaa elvistely keskustelua aloiteta, vaan turistaan mitä nyt millonkin huuleen loiskahtelee. Ja todellakin paino sanalla loiskahtelee , koska sellaista omanlaista läpänläiskettä on heti ilma sakeena. Huumoria, jonka aallolle vain harva ei Lahtelainen pääsee, ainakaan ensimäisessä loiskauksessa, toisessa sitten kannattaakin jo ehkäpä suosiolla jäädä vaan hymyilemään. Ymmärsi eli ei. Lahtelaista.
Se miksi nyt tässä puhun pääsääntöisesti miessukupuolen edustajista, ei johdu mitenkään siitä että olisin jokinsortin sukupuoli kallistuva tai siitä Lahtelaisilta miehiltä kuulemastani lausahduksesta että *Lahtelaisen naisen tunnistaa siitä että se hukkuu vesisateella*. Syy on yksinkertaisesti se että miehistä tuo alkukantainen ylpeä juurevuus vain näkyy yhtään siristämättä.  Sitä ei edes "meikkaavan" pojan pakkelin takaa tartte arvailla. Suoraa Lahtelaista, Tottakai asennetta.
Ovatko Lahtelaiset naiset sitten jotenkin vähemmän kotiseutuansa rakastavia, en usko. Mutta ehkä heille tuo huudien merkitys ei ole vain niin näkyvässä roolissa, joten ainakin meikäläisen tuntemukset, miesten vastaavaan olemukseen verrattuna, ovat jääneet miedommiksi.

Se mistä tämä huikea ja hämmentävä Lahtelainen kotiseutuylpeys sitten oikein kumpuaa, on itselleni ainakin vielä aikamoinen arvoitus. Kuinka syvällä sen historia lienee, mene ja tiedä.
 Ainakin 1913 aseman kupeessa syntyneen isäni kuulin koko muistavan ikäni silmääkään räpäyttämättä vastaavan kysymykseen mistä olet kotoisin että, Lahlesta. Missäkohtaa olemus lyheni yhdellä "ällällä", en tiedä, mutta vaikka isänisäni käski isääni viemään mäkihyppysukset sinne mistä oli ne hommannutkin ja vähän toisella kymmenellä ollut pikkupoika alkoi läpi elämänsä kestäneen muuton, Lahti ei miehestä lähtenyt.
Toivottavasti ei lähde tulevaisuudenkaan miehistä.
Sillä on se hienoa, ehkä jopa kadehtittavaakin nähtävää ja koettavaa. Ei mitään ihmeellistä, mutta silti todella ihmeellistä. Turvallisuuden tunnettakin tuovaa juurevuutta. Jotenkin empatiani tuntee miestä, joka maailmaan uupuneena näkee Mäntäsälän jälkeen kyltin Lahti, ja herää eloon. Ehkä juuri siksi Lahteen on helppo tulla, helppo jäädäkkin.
Kokea olevansa edes pieni pala Lahtelaista, Tottakai.

(c) Kati Rättö