Voima yhteisöni Vuolenkoski

Katselin tässä taannoin telkkarista sarjaa jossa kuvattiin erään urheiluseuran junnutoiminnan arkea.

Eräässä jaksossa puuhattiin pystyyn turnausta puffetteineen päivineen. Pari junnujen vanhempaa oli paikalla myyntiteltan pystyttäjä apuja odottaen. Ohi kävelee saman seuran vanhempia ja teltan kanssa odottavista toinen tervehtii heitä. "Huomenta, oletteko tulossa telttaa pystyttämään?" Ohi kävelevistä toinen vastaa nasaalilla halveksunnalla että " No näytetääks me joltain teltan pystyttäjiltä, hei haloo.." ja jatkaa tuhahdellen matkaansa. Huomaan närkästyväni aikuisen ihmisen kielenkäytöstä, mutta ennenkaikkea järkyttyväni asenteesta. Joskus ennenmuinoin se ei ehkä olisi minua juuri kummeksuttanut. Sillä vaikka en moista asennetta ole koskaan ymmärtänyt, niin olin sitä niin paljon nähnyt että se oli enemmän standardi kuin poikkeus. Tajusin että miksi mieleni nyt läikähti on se että, olen muutamien vuosien ajan saanut olla osa yhteisöä jossa lähes jokainen ohikulkija olisi tarttunut toimeen jossa teltta olisi tarvinnut pystytys apua. Muutama minuutti ja homma olisi ollut hoidossa ja jokainen olisi singahtanut seuraavaan hommaan. Pala sellaista elämää jossa on ihmisen äärettömän hyvä olla. Ei keltään pois annettua, kaikille paljon saatuna. Muistan kun kerran, vasta ensimmäisiä kosketuksia Vuolenkoskeen ottaessani, muutenkin kuin läpi ajaessani, roudasin kylänkaupasta isoa laatikkoa autoon ja pihalla ollut mies kysyi minulta heti että tarvitsenko apua. Hän reippaasti avasi minulle autoni sivuoven ja minä sain muljautettua paketin suoraan autoon, ilman etä piti laskea sitä välissä märkään maahan. Mieltä tuo pieni kohteliaisuus ja huomaavaisuus lämmitti pitkään. Lämmittää vieläkin, eikä vähiten sen takia että olen saanut tuta että tuo asenne on Vuolenkoskella niin pienessä, kuin isommassakin kaavassa, jokapäiväisesti elävä ja hengittävä. Jotta jokainen ymmärtäisi sen toimivan yhteisöllisyyden hienouden, eikä kenenkään silmät tälle asialle ja sen vaalimiselle sumentuisi, haluan nyt avata pääni ajatuksia teille arvon kanssakulkijat. Me ihmiset olemme niin monimuotoisia. Onneksi.

Jos ympäristö ja sen siellä vaikuttavien ihmisten luomat olosuhteet eivät vastaa sitä omaa toivetta ja näkemystä mitä siinä ympärillä haluaisi olevan ei se ole kenenkään vika. Ei ihmisten eikä kylän.

Eräs intiaanipäällikkö sanoi aikanaan että: Kotini on siellä mihin olen sydämeni asettanut.

Jos siis sydän ei saa sijaa asettua johonkin paikkaan, ei paikka tunnu kodilta, vaikka mitä tekisi.

Silloin on varsin ymmärrettävää että haluaa johonkin toisaalle. Mutta jälleen kerran se että johonkin paikkaan ei pysty samaistumaan ja asettumaan ei ole sen paikan vika. Ei minkään yhteisön huonoutta. Vain ainoastaan henkilökohtaiset vastineet eivät ole saaneet sellaista kaikua jota on toivonut ja olettanut saavanasa.

Näistäkin syistä minä olen lähtenyt, monesti. Ja olen tehnyt siinä oikein. Olen silti pyrkinyt jättämään sillat paikoilleen. Vaikka toisista paikoista on paljon enemmän huonoja kuin hyviä muistoja. Mutta niiden paikkojen maailmankuva ei vain ole sopinut minulle. En minä niitä siitä tuomitse. Aika pienenä jo ymmärssin että minun maailmankuva on kaikessa humanitetiikassaan, hmm.. muotoillaanko nyt näin että outonen. Avosylin vaatii kaijultaan saippuaromaania enemmän. Ja liki 40 vuoden haahuilun ja tuulen kulettaman jälkeen minun henkinen kotini löytyi. Se asumuksemme fyysisestä sijainnista jokunen km sivuun huolimatta on VUOLENKOSKI.

Minut on otettu vastaan minuna. Minä olen kohdannut ihmiset minuna.

Minut on huolittu mukaan yhteisöön minuna. Minun on ollut vaivatonta olla minä sellaisena kuin itse koen voivani itseni hyvänä hyväksyä. Minun ei ole tarvinnut taistella oikeudestani olla siinä mihin olen tullut. Päinvastoin minut on avosylin toivotettu tervetulleeksi, erään kyläläisen sanoin "adoptoitu kyläläiseksi".

Mitä ilmeisimmin minun näkemykseni ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja yhteisöllisyydestä kohtaa tämän kylän lukuisten ihmisten kanssa.

Eli olen antanut ja saanut kaltaistani vastakaikua.

Sellainen on ihmiselle kyllä hirmuisen tärkeää. Sellaiseen imuun on kovin turvallista lapsensa altistaa.

Mutta miksi sitten aina se se vastakaiku ei ole sellaista kuin toivoisi?

No me ihmiset ajattelemme asioista niin monista eri tulokulmista. Toisille se elämän keskeisyyskin voi olla ihan jotain muuta kuin toiselle.

Ja sitten on vielä sekin että mitä ja miten sitä itseään peilistä, niin henkistä kuin fyysistäkin minää, heijastaa.

Jos siitä kuvasta yrittää tehdä jotakin muuta kuin mikä oikeasti sydämessä tuntuu oikealta, heijastaa helposti itselleenkin epäselvää vääristymää.

Ja jos heijastaa vääristymää ympäristöönsä, syntyy aivan varmasti ristiriitaisia heijastumia. Niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Avoimmuus lienee siis avain tähänkin. Enkä nyt tarkoita että omia asioitaan tarvitsee hikisukan pohjia myöten jakaa koko kylälle mutta, ennakkoluulottomasti kohtaa erilaisuutta ja ymmärtää antaa tilaa sille että, joku ihminen valitsee, kokee, näkee, ymmärtää eritavoin kuin minä itse ja on silti hänelle ystävällisessä hengessä oma itsensä. Niiden joiden kanssa kokee vahvaa samanhenkisyyttä, vuorovaikuttaa enemmän ja joiden kanssa ei koe, toivottaa vain hyvää päivänjatkoa. Ja jos jostakin asiasta keskustellaan ja ollaan erimieltä, ei se tarkoita että tarvitsee sota-astaloita alkaa kellarinperukoilta kaivamaan. Kun suoraselkäisesti rehellisesti omalta kokemus- ja näkemyspohjaltaan on omaa mieltään, lynkkaamatta muita, toisen eriävä mielipidehän antaa parhaimillaan vaan omaa katsomusta ja ajatusta laajentavaa näkökulmaa. Rehellinen ja avoin ilmapiiri ei siis tarkoita sitä että, asiasta joka ei ole yksilöstä tuntunut hyvältä, negativian mustat pilvet kiskotaan kaiken ja kaikkien ylle. Musta kivi mun tiellä, pa##apaikka koko kylä, tyyliin. Pahimillaan tulee kaataneeksi torajyviä täysin ulkopuolisenkin puuroon. Myrkyttäneeksi tuon mahdollisuuden edes maistaa jotain uniikkia ja hyvää. Kun hiertävä asia esitetään selvitys- ja korjausmahdollisuus ja -toive edellä, parhaimillaan sen korjaamiseen voi saada apua ja voimaa koko yhteisöltä. Positiviaa rakentava koneisto saa toimia ja kaikki voittavat.

Eli kun tuo oman palasensa monimuotoista ihmisyyttä johonkin, olisi aina hyvä miettiä, olenko minä nyt rehellisesti ja avoimesti sitä mitä minä olen. Jos minun mieleni on jostain pahoittunut, miksi siinä on päässyt käymään niin? Millä tasolla sen voisi parantaa? Kannattaako se avata isolla äänellä laajemalle kuulijakunnalle vai koittaa selvittää pienemmissä kohtaamisissa määrin?

Millaista ihmisyyttä minä haluaisin ilmentää ja millaista kohdata? Koska olipa sitten kaikille tarinaa iskevä, tai harvakseltaan murahteleva, sen soisi olevan sitä ihmisen itsensä valitsemaa itseään. Jos haluaa puuhastella kyläläisten mukana tai olla omissa oloissaan, se olisi sitä itsensä näköistä olemista. Toisten kampittaminen, vähättely tai arvottaminen ylipäätänsä ei edesauta ketään. Missään. Koskaan. Ne eivät ole hyveitä itselle sen enempää kuin muillekkaan ihmisille. Itsekseen voi ja joskus on hyväkin olla mutta, itsekkyys ja sisäänpäinlämpiäminen ei ole lainkaan sama asia. Itsekeskeisyysteen taipuminen on pahimmillaan hiljalleen kuristavaa kuoleentumista. Pitäisi siis hyväksyä että jokainen ihminen siinä yhteisössä haluaa olla omanlaisensa. Toiset nyt vain imeytyvät kaikkiin projekteihin ja harrastuksiin ja tempauksiin. Toiset ovat niitä jotka kerta toisensa jälkeen avaavat suunsa, kääriivät hihansa, starttaavat traktorinsa ja lämmittävät uuninsa. Toiset käyvät vain joissain, toiset eivät missään. Jokainen tuo sen omannäköisensä palasen siihen yhteisöön. Eikä se tarkoita sitä että, toiset olisivat minua vastaan jos he toimivat toisin kuin minä toimin. Me hengessä vois siis olla hiljaa taka-alallakin jos haluaa.

Mutta se mitä tälläisessä pienessä itse itsensä liikkeelle laittavassa yhteisössä eläessään pitää ymmärtää ja sisäistää alkutekijöissään on se, ettei asiat tule kuin ravintolaillallinen. Jos on tottunut esim. kaupunkitaajaman systeemiin jossa lompakkoaan keventämällä "kaikki on käden ulottuvilla", niin voi olla vaikeaa intekroitua tapaan jossa punttisalille päästäkseen on ensin pari vuotta leivottava pullaa tai käytettävä lapiota tai suorittava jotain muuta yhteiseen hyvään puhaltamista. Jos siis haluaa jotakin, on oltava itesekkin valmis pikkuisen panostamaan. Tehtävä jotakin toistenkin eteen jotta sellainen itseäänkin hyödyttävä ja ilahduttava tulisi todeksi. Oltava siis itseään mutta myös muita varten. Jos tälläinen tapa elää ei tunnu mielekkäältä on nähdäkseni vain kaksi vaihtoehtoa. Lakata valittamasta ja vaatimasta että kaikkea olisi, tai muuttaa sinne missä sitä kaikkea saa instant ojentamalla x määrää euroja. Itse olen elänyt elämää jossa ei kyllä mitään ole tullut kättä ojentemalla. Hyvin pitkälle yksin on ollut suoriuduttava ja saatava aikaan mitä ikinä on halunnut. Ja siksi minä olen nyt onneni niityllä siitä että, perheineni saan kuulua yhteisöön jossa voimme antaa pienen panoksemme sellaiseen jossa ymmärretään että onni on pieniä asioita joita jakamalla, joihin panostamalla, syntyy pohjia josta hyvä kasvaa isoksi. Tuo ihmeellinen yhteiseen koneeseen tankkaamisen synnyttämä voima on jotain mitä kannattaa ja tulee vaalia. Voinen siis omasta ja perheeni kokemuksesta sanoa että Vuolenkoskella voivat hyvin ainakin ne jotka ymmärtävät yhteisöllisyyden jakamisen periaatteen. Kun minä olen muitakin varten muutkin ovat minua varten. Onnistuu yhdessä tuottaa niin talvinen pulkkamäki tapahtuma, vanhojen traktorien kyntönäytös, kuin kevyenliikenteenväylä ja vaikka liikuntahalli. Vuolenkoskella kannattaa varoa mitä toivoo, sillä joku voi sysätä sen toiveen toteutettavaksi. ;-) Vuolenkoski avaa oven ja ojentaa käden. On sinun ratkaisusi millä mielin siitä ovesta käyt ja kuinka käteen tartut.

Yhteisöllisestä voimasta kiittäen ja rauhaa ja lähimmäisen rakkautta kaikille toivottaen Kati Rättö. <3

Jos on tavottoman vahva,

 täytyy olla myös tavattoman kiltti.

Näin tuumaa Peppi Pitkätossu, tuo fantasialla karun totuuden yli ratsastava tyttölapsi. 
Samaistan. Vahvasti. 
Ymmärrän tuon totuutta heikunkeikun laittavan asenteen,
 niin omasta, kuin ympärilläni elävän perheenikin näkökulmasta, erittäin hyvin. 

Me koettelemme jokapäivä toistemme ymmärrystä siitä mikä on vahvuutta. 
Lapsemme ja eläimemme opettavat meitä jokapäivä olemaan vahvoja, mutta kilttejä. 
Tavattoman vahvoja olla tavattoman kilttejä. 
Niin, esimerkiksi silloin kun, minun näkemykseni siitä mitä siisteys- tai järjestystasoa kodissamme tulisi ylläpitää, ei kohtaa alkuunkaan erittäin boheemin ja huolettoman Peppi energian omaavan tyttäreni kanssa, minun tavaton vahvuuteni on rajulla koetuksella.  
Kun minä koitan siivota, nuohota, tehdä tulia, ruokkia eläimiä, kokata päivällistä ja elimistö on kipujen, väsymyksen ja verensokerin aleneman tuoman kiukun vallassa, ja jonkinmoinen dethline kellossa huohottaa niskaan kuin lehmä juostuaan helteessä. 
Muu perhe nysväilee mielestäni jotain täysin epäolleellista tai pyörii jaloissa hakemassa huomiota, on minun tavaton kiltteyteni todella koetuksella. 
Mistä sitten kumpuaa tuo kiltteys pidättäytyä antamasta vahvuudelle valtaa, ja vahvuus olla sittenkin kiltti. 

Vaikka siinä voimantunnossa, jota kiukku, (jonka ihan itse olen luonut) siitä että muulla perheellä on kovasti eri näkemys siitä mikä toiminto kulloinkin on tarpeellista, siivittää, tekisi mieli heittää koko sakki pihalle ja jääkaapin sisältö perässä ja huutaa että syökää mitä kiinni saatte. 
Istua savuja sisäänpäin työntävän uunin juurella ja kuvitella asuvansa savupirtissä jossa mitään lämmintä suihkuvettä koskaan tullu. 
Kahlata koirankarvojen, hiekan, legojen, tussien ym. taidetarpeistojen ja likavaatteiden meressä,  kissanvessojen ammoniakkien väristäessä nenäelimistä kohti edrenaliinin tuottoyksikköä ja miettiä että mitenkähän kauan menisi että tähän paatuisi. 
Mikä estää minua karjumasta kitapurjeet louhikäärmeen lieskojen lailla lepattaen muutakin kuin konsonattivoittoisia voimasanoja ja kärventämästä koko bändiä henkisesti karrelle, vaikka nuoruuteni historiastani löytyy myös ihmisiä joiden nahkaa olen ruoskakielelläni polttanut. 

Mistä kumpuaa se kaikki voima olla olematta äärimmäisen kaikkea puhkovan ilkeä niille ihmisille, jotka kokevat oikeudekseen minua tuntematta, minua julkisesti parjata. Kaikki se usko että minun tehtäväni ei ole potkaista ketään yli laidan, vaikka joskus siihen tilaisuus tarjoutuisikin. 
Mikä estää minua luovuttamasta, vaikka pitkän piinan lamaannuttamana siihen suorastaan tarjottomella on mahdolisuutta tyrkytetty. 

Olen tajunnut miten kiltteys on se joka kannattelee minun voimiani. 

Ilman kiltteyttä olisin ehkä joskus kaikkivoipissa voimissani, mutta kuitenkin vailla kilttiä perhettä, ystäviä ja nelijalkaisia jotka minuun luottavat. 
Ilman kiltteyttä en voisi olla se joka saa ihmiset ajattelemaan sitä energiaa jolla itseään ilmaisevat niin että koiratkin sen ymmärtävät. 
Ilman kiltteyttä tukehtuisin omaan voimaani. 
Sotisin ja jyräisin maailmassa jossa ei voi voittaa. Pahimmillaan niitä vastaan joita eniten rakastan.
Mutta keskittymällä olemalla kiltti, voin saada sellaista vastinetta joka hellii sekä inhorealistista minua että antaa armoa olla, jopa  heikun keikun tai vinksin vonksin, kun on sen aika. 
Minulla on mies joka, tuohtuneen kalkkunalauman lailla kalkattavalle vaimolle, tuo kupin kahvia kera voileivän ja sanoo että rauhotu. Silittää ja suukottaa. On läsnä silloinkin kun välillä on puoli euroopanmannerta. Kuuntelee ja käskee joskus kuuntelemaan.
Minulla on poika joka herpaannuttaa minut silmiä sumentavasta aivomyrskystä kysymällä synnyttävätkö valashait eläviä poikasia vai ovatko ne kaloja. Joka tulee syliin ja sanoo että halipula. Jonka touhuja ei tarvitse kauhistella.
Minulla on tytär joka tumaa heti herättyään että äisi sinä olet kaunis. Ja kihistessäni hänen vastalauseistaan siivoamisen suhteen kuin pesällinen herääviä hiisiä, repiväni häneltä vielä pään irti juurineen, hän katsoo minua kuin olisi juuri kohdannut maapallon tyhmimmän olennon ja tuumaa; et pysty, se on niin kovin kiinni. 
Minulla on ystäviä jotka kysyvät mitä kuuluu, käyvät kylässäkin.   
Minä saan olla osana yhteisöä jossa tehdään hyvää yhdessä. 
Minulla on koiria joille olen voinut tarjota elämisen arvoisen elämän, uuden mahdollisuuden. Koiria, joita olen jonkun toisen onnelliseksi perheenjäseneksikin saanut saatella. 
Minulla on kissoja jotka syliin tunkemalla pysäyttäävät minut tasaamaan pulssiani, 
ja teettävät sitä missä tärkeintä on pienten luottavainen huolenpito. 
Minulla on hevosia jotka vievät minut maailmaan, jossa oleminen vain siinä vieressä, nyt ja tässä, antaa enemmäin kuin yksikään matkustettu kilometri tai ostettu tavara.  

Kaikille heille tärkeintä on minun tavattoman voimakas kiltteyteni. 
Siinä maailmassa he voivat näyttää, avoimesti ja pelotta, minulle oman maailmansa. Ja jollain ihmeellisellä satumaisella tavalla me voimme olla, tavattoman voimakkaasti yhtä. 

Armaat kanssakulkijat, olkaamme vahvuus mielessä, kiltteys sydämessä. 
<3:llä Kati

Lyö lyötyä, siit on eniten hyötyä?

Olen mielestäni erittäin avarakatseinen ja humanitetiikkaa sen monenmonituisissa sävyissä ymmärtävä persoona.
Silti lähes päivittäin minut hämmentää ja pöyristyttää, tämän sivistyneeksi itseään kutsuvan kansakunnan käytös toisiaan kohtaan.
Sitä luulisi että ollaan kyetty jättämään rumaan historiaan noitavainot, jalkapuut ja omavaltaiset "tuomioistuimet" kiihkossa kiehuvine lynkkausjoukkoineen.
Että oltaisiin opittu noista ylilyönneistä edes sen verran että erehtyminen ja virheiden tekeminen on inhimillinen sisäänrakennettu ihmisen opetus mekanismi. Ja epäilty on vain epäilty sen suhteen mistä häntä epäilään, eikä syytteiden suoltaminen ja tuomitseminen ole kaiken kansan oikeus. Ja kuinka usein yhden kiukustuneen olettamuksesta levinnyt huhu onkaan saanut karmivat ja kohtalokkaat mittasuhteet.
Ja kyllä, väärin on väärin ja rikos on rikos. Olipa se sitten fyysistä tai henkistä sorttia. Mielestäni vain nk. sivistys niidenkin määrittelyyn ei kulje vielä tänäkään päivänä aina yhtämatkaa inhimillisyyden kassa.
Enkä suomen oikeusjärjestelmää, lakien kovuutta tai pehmeyttä, tai niiden perusteella langetettuja tuomioita nyt ala speguloimaan sen enempää. Totean vain että, vaikka monessa asiassa lakiin perustuva tuomio ei ole mielestäni tekoon verraten synkassa, niin suomen laki on kuitenkin aika korruptoitumaton kohtuullisen sama kaikille.
Ihmisten halu tuomita sensijaan on täysin kohtuuton.
Jokin käsittämätön jo hurmoksen tunnusmerkitkin täyttävä irtipäästetty primitiivi puskee jokatoisesta päästä. Jopa joukkolynkkaukseksi minuuteissa ja nouseva tarve päästä julkisesti syyttämään, tuomitsemaan ja henkisesti lyömään. Mieluiten jo lyötyä, koska siitä on eniten hyötyä.
Sitten ihmetellään miksi koulukiusaamisen ilmapiiri on tässä maassa sitkassa ja kuin kärpänen liimapaperissa.

Eikä nyt pidä luulla että minä peräänkuulutan jotain silmänsä ja suunsa kaikelta ummistavaa välinpitämättömyyden kulttuuria. Väärin on väärin ja siihen pitää oikaisu tarkoituksessa puuttua.
Mutta miten, missä, kenen ja millä keinoilla ja asenteilla.

Lapsi saa kaupassa itkupotkuraivari kohtauksen.
Lapsen kanssa kulkevan aikuisen pahasilmäinen mulkoilu ei auta ketään. Halveksuvat ohimennen heitetyt kommentit eivät helpota sen enempää vanhemman tuskaa kuin lapsen kiukkuakaan. Nettipalstalle bussissa kirjoitetut huonoksi kasvattajaksi haukkuvat avautumiset eivät estä uutta kiukkukohtausta. Kaikki nämä sensijaan voivat aiheuttaa pahaa jälkeä vahemman oman onnistuvan roolituksensa peilaamisessa ja siinä tärkeässä itseluottavaisessa kasvualustassa jonka hän lapselleen tarjoaa.
Uskallan olettaa että, sille joka väittää ettei koskaan ole tullut mieleen edes hetkellisesti, kaiken ollessa pielessä, väsynyttä ja nälkäistä, heittäytyä julkiselle latialle kiroamaan ja kirkumaan tuskaansa, huijaa itseään. Voin aivan rehellisesti myöntää että minulle on ainakin tullut. Sitten on vain pitänyt muistutella itseään että on jo toinenkin ikävuosista syntynyt numero sen 4:sen perässä, purra hammasta, ja kirota vasta nurkan takana.
Inhimillistä on siis lastenkin tunnepurkaukset julkisilla paikoilla. Tuomitseminen ei vain tunnu kovin humaanilta suhtaumiselta.

Vastaan tulee ihminen koiransa laahusankkurina roikkuen.
Häpeän ja tuskan puna hehkuu kuin kypsä tomaatti auringossa hänen kasvoiltaan, kun hän kiepauttaa hihnan vielä kerran repeämispisteessä olevan kätensä ympärille ja haukun saattelemana pääset siitä sitten ohi.
Paljonkohan mahtoi auttaa että jälleen kerran päätit ohimennessäsi tuomitsevasti kiukutella parilla lauseella kuinka hirveä koira hänellä, aivan pohjamutaa olevalla koiranomistajalla olikaan. Luuletko että hänen resunssinsa uskaltaa hakea apua ja oppeja parempaan koiranomistamiseen  paranivat sillä että paikallisella nettipalstalla hänet "sormella osoittamatta" mutta kengän pohjakuviotkin kuvaellen asettelit julkisesti tuomittavaksi todella hunoksi koiranomistajaksi ja korttelin tikittäväksi aikapommiksi.
Käsi ylös kuka ei ole koskaan yliarvioinut taitojaan jonkin asian suhteen. Kenen vauhti autolla kurviin tullessa ei ole ollut liian kova, tai fillarilla kääntymien ole mennyt pitkäksi.
Näkemys upeasta itse tehdystä taidekuvasta tai käsityöstä on todellisuuden iskiessä ollut kuukausia keskeneräisenä lojunut mytty tai roskikseen joutunut suttuinen kanvastaulu.
Niinpä niin. Ihmillistä on näkemyksen ja todellisuuden kohtaamattomuus. Ja kuinka heikkinikään entisestään  motivaatio korjata ja harjoitella lyttyyn haukutuksi tulleena. Huumaanius taas kaukana kuin pluto maasta. 

Bussikuski ajaa liukkaalla talvikelillä ojaan. Vauhti on kelille mitoitettu niin hyvin kun sen suinkin vain voi. Kukaan ei luokkaannu. Paitsi se kaveri jonka kaverin oloa bussissa suistumishetkellä ei uutisoinnissa mainittu. Ja muutamat muut jotka näppikset savuten tuomitsevat bussikuskit ammattitaidottomiksi kaahareiksi. 
Kuukautta myöhemmin toinen bussikuski ajaa kaupunkireitillä vahingossa risteyksestä väärään suuntaan. Kukaan ei loukkaannu. Ja reitin myöhästyminen muutamalla minuutilla ei myöskään syöstä ketään päättymättömään turbulensssiin.
Mutta silti koetaan niin paikanpäällä kuin jälkikäteenkin tarve tuomita ja haukkua kuski.
Vaikka varmasti jokainen tervejärkinen tajusi tapahtuneen inhimilliseksi erehdykseksi ja jo hetimiten korjatuksi sellaiseksi.
Mutta ei, moisia virheitä ei vain saa eräiden bussivuorolla tapahtua ja vaadimme kuskin "mestaamista" välittömästi.

Rekan ja henkilöauton kolarissa kuolee 2 ihmistä.
Riippumatta siitä että tuo henkilöauto ajoi väistämisvelvollisutta liikennemerkillä osoitetun risteyksen  takaa 40 tonnia painavan ajoneuvo yhdistelmän eteen, tuomittiin rekkakuski mahdollisen herpaantumisen takia syylliseksi tappoon. Ei tosin oikeusistuimessa, mutta kanssaihmisten toimesta.
Mitäpä lottootte kuinka monelle tuli moisesta tuomiosta oikeutettu olo ja syyllisen käräyttänyt hyvä mieli.?
Montaako rekkakuskin golleegaa kyseinen asetelma auttoi seuraavana aamuna nousemaan luottavaisin mielin työpaikkansa ratin taakse ja kiikuttamaan aamiaismyslejä ja iltapäivän piristyssuklaita kauppojen hyllyille?
Niin, missä se humaani nyt istuikaan?
   
Näitä vastaavia kohtalotarinoita voisin rustata tähän romaanin verran.   
Eläviä esimerkkejä tämän päivän häpeäpaaluun julkisesti parjattavaksi kiinnitetyistä ihmisistä.
Toisten samanmoisten eläjien mielivaltaisesti tuomiolle asettamista.
Kovan paineen alla mokanneista julkkiksista ja arkista haavoittuvaa elämää elävistä rivikansalaisista.   
Ihmisistä jolla on tunteet.
Miksi?
Siksikö että meitä ajaa jokin kumma tarve löytää kaikelle tapahtuneelle syyllinen? Ei mielletä että elämä on aina erinäisten syitten ja seurausten summantumia. Inhimillisiä ennustamattomissa olevia muuttujia.
Kyllä, ravintolassa väärän, kylmän tai muutoin ala-arvoisen annoksen saamisesta pitää reklamoida.
Opettajan heikosta kiinnostuksesta työhönsä pitää reklamoida.
Halveksuvasta tai eriarvoistavasta kohtelusta  pitää nostaa asia tiskille.
Kiusaamiseen pitää puuttua. Jne.
Rakentavaa palautetta pitää antaa ja sitä pitää käsitellä.
Mutta miettien aina tarkoin kenelle ja mitä väylää myöden se kannattaa esittää.
Ja missä muodossa.
Onko ihminen ihmillisten pyörteiden osana sen ihmeellisempi kuin itsekkään olet? Kenen oikeus on tuomita toinen samanmoinen? IHMINEN.
Ja mitä hyvää sillä jo selkeästi kärsimyksen paineessa elävän ruoskimisella on kellekkään?
Olisiko mahdollista tarjota apua. Mahdollista olla kohteliaasti hiljaa jos ei muuta voi.
Kateellisia mielensäpahoittajia, lynkkausjoukkoon vähäisimmästäkin liittyviä luolamiehiä, juorulehtiä elättäviä tunkiotarinoinen rakastajia.
Sellaisiako me haluamme olla?
Miltäs kuulostaisi empaattinen? Myötäelävä? Ymmärtävä? Humaani?
Minkä roolin sinä seuraavan kerran valitset?

Rakkaudella äiti, vaimo, ystävä, eläinrakas, ihminen, Kati.
(c) Riimikati

SAA JAKAA. 

Paskaan ei ensimmäisenä kuole

Kaksi hullua käveli tiellä.
Eteen osui tummaruskea kasa. 
-Mitä toi on? ;kysyi toinen. 
- En mä tiiä ; virkkoi toinen. 
 -Haistetaa. 
Niinpä he yksissä tuumin työnsivät nenänsä kasaan. 
-En mä kyllä vieläkään tiiä; tuumi toinen. 
-En mäkään; toinen vastasi. 
- Maistetaan. 
Niimpä he yksissä tuumin haukkasivat kasasta. 
- Hyi helkkari täähän on koiranpaskaa! 
- No niimpä onkin! 
-Hyvä ettei astuttu päälle! 
(vanhankansan kaskuja)

Niimpä niin.
Pahintahan se ulkoillessa olisikin ollut, paskaan astuminen. 
Ainakin jos tämänpäivän uutisotsikoita on uskominen.

Ei, minä en kannusta nyt ketään jättämään koirien jätöksiä yleisille kulkuväylille, puistoalueille tai mihinkään sellaiseen paikkaan jossa on tödennäköistä että se ikävästi liisteröityy jonkun kengänpohjaan. Saati sitten sotkee leikkivien lasten olemusta. 
Mutta olen suorastaan huolestenut kuinka vieraantuneita me ihmiset olemme paskasta. 
Tällähetkellä kun lukee uutisia, mielipide näppiksiä, facepalstoja jne. suurin huoleaiheemme ei ole että, jäisimme lääkekekkulissa ajavan autoilijan tölvimäksi, tulisimme omanlaisemme olemuksen takia ventovieraan haukkumaksi,  tai aivoinfarktin saatuamme kukaan ohikulkija ei pysähtyisi auttamaamaan.  
Ei, me pelkäämme että sairastumme kengänpohjaan tarttuneen tai kurahaalarin lahkeeseen turskahtaneen koiranpaskan ansiosta  johonkin loisten aiheuttamaan tautiin. Vaikka sen todellinen uhka on todenäköisempi kuin lottovoiton saaminen. 
    
Aikakautena jolloin hygieniamme turvaamiseksi löytyy lähes joka nurkalta jokin antibakteriaa huokuva puhdistus mekanismi. Toisilla jopa käsilaukkujen vakiovarusteena tälläisiä on. Yleisillä paikoillakin sijaitsevia vesipisteitä joista juoksee hanasta yhtä maailman puhtaimpana pidettyä puhdistusainetta, tarvittessa jopa lämpimänä. Lähes joka asumuksessa tai välittömässä läheisyydessä surisee toinen toistaan hienomekaniikalla nokittavia pesukoneita ja kuivaimia. 
Aikakautena jolloin lääkkeitä, myös kaikenmoisiin loisiin, bakteereihin, sieniin, tehoavia, saa helpommin ja vähemmällä vaivalla kuin kunnolista puhdasta ruokaa.

Mikä helkkari meistä, suomalaisista, peltojen, metsien ja maaseutujen kasvateista on tehnyt niin paskaan välittömästi kuolevaisia? 
 
En nyt ala tähän liimaamaan mitään terveydenedistämislaitoksemme lääketehtaiden sponsaamia kertomuksia moisten koirien ulosteissa piilevien loisten "todellisista" uhkista, vaan totean että, Vesi paskan lääke, sanoi vanha kansa. Kansa joka luotti siihen että kertaviikkon lämmitetty sauna lauantaina nurinpäin käännetty paita oli tukkijätkälle riittävää hygieniaa. Kansa jonka pyykit huuhdeltiin hyisessä avannossa ja lapset syntyivät saunassa. Kansa jonka pahnapedatuissa pirteissä asuivat talviaikaan niin koirat, lampaat kuin lapsetkin. 
Ja ei, suurin osa ei ollut silloin paremmin kuin on nyt, mutta silti paska ei ollut se mihin ensin kuoltiin.
 
Sillä minun kallooni ei mene että miten juuri nuo ihmiset, ihan taimi-ikäisetkin, jotka nukkuuvat samassa sängyssä koirien kanssa, nuolevat kilpaa samasta jätskistä, pyyhkiivät dogginsa kuolaamalla hihalla suupielensä ja jokseenkin muutenkin pelottomasti rapsuttelevat koirien turkkeja pesemättä joka välissä käsiään kaiken oravaa pienemät eliöt tappavilla aineilla. Ja silti eivät ole vielä sairastuneet mihinkään kuolemanportteja kolistelevaan loistautiin.
Yhtenä jokseenkin ääriesimerkkinä oma perheeni, jonka välitön vuorovaikutus koiriin ja kissoihin on siinä pisteessä että niiltä ei voi välttyä. Välillä siltä niiden paskaltakaan. 
Silti kenenkään meidän kohtaloksi ei ole koitunut giardia, toksoplasmoosi, tai mikään muukaan zonoosi. 
Että jos siitä lumen alta paljastuvasta kökkärrestä on pakottava tarve olla huolissaan, niin tekee kaikkensa ettei se oma hauveli siihen työnnä nenäänsä, sillä se siitä voi ikäviä oireita saada. Tosin nekään ei hoidettuina tappaviksi ole luokiteltuja. 

Ja sitäpaitsi vahvalla kokemuksella väitän että siihen paskakasan havainnointiin kehkeytyy ihmiselläkin erityinen kyky, ilman että tarvitsee primitiivisesti alkaa nenäänsä yliaistilliseksi herkistelemään. Syntyy nimittäin ikäänkuin silmän alanurkan tiedostamaton havannointi skanneri, joka edesauttaa ettei lapsetkaan astu kyseisiin liukumiinoihin alvariinsa, vaikka niitä tälle tontille yli kymmenen koiran voimin päivittäin ilmestyy. Ja kyllä meillä siivotaan ja haravoidaan ja lapioidaan, mutta ulkona sitä ei tapahdu päivittäin, joten kasavaara on aina olemassa. Eikä meidän perhe ole ainoita joiden olen nähnyt "herkistyvän" kyseiselle taajuudelle. Uskallan täten myös väittää että sen maahan pudonneen napin, tai pikkuruisen kauniin kukkasen havannoi paremmin jo keskenkasvuisena koiranpaskojakin väistämään oppinut lapsi. 
Sellainen joka on oppinut havannoimaan myös ruohonjuuritason, ei niin herkästi kävele yli sellaisesta minkä jalanalle joutumista kannattaa välttää. 

Että sitä minä tässä vaan ajattelin, että mitäpä jos nyt jokainen paskaan astuja peseskelisi ne kenkänsä ja tuulipukunsa äänivallin särkemistä raivolla ajattelematta. 
Huolehtis sen oman lemmikkinsä ulosteet mahdollisimman luontaista maatumisprosessesia edesauttaen pois sieltä kadunvarsilta.
Ja jos on pakko siitä paskasta olla huolissaan, niin miettis että mitenkä sitä siitä kuormittamista vois omalta osaltaan vähentää. Ihan koko tän huikean monimuotoisen ja ihmeellisen pallomme elämän säilymisen kannalta. 
Että jos sun roskat vielä menee kaikki samaan roskikseen, sua ei kiinnosta mitä kaikkea tärkeää tapat ympäriltäs koska kämppään tulleet muurahaiset nyt vaan on pakko myrkyttää, tai peset kaiken toinen toistaan hajustetummalla antbakteerisella kemikaalilla, niin älä huoli. Sä et kuole toksoplasmoosiin vaan paljon todennäköisemmin johonkin sellaiseen joka balsamoi sun kropan niin että, sen sun raadon poltettu tuhkakaan ei maadu seuraavaan sataan vuoteen.

Armaat kanssakulkijat,
Elämän puolesta, kahden syvästi arvostamieni ajattelijoiden sanoja mukaellakseni :  
Paskaan voi astua jo kotipihalla ja saada voi puukostakin. 
Ja maailma hukkuu (ihan johonkin muuhun kuin koiran)paskaan, me vain luemme lehtiä, kohta pitäis laulaa rastaan, jos se meinaa ehtiä. 

 (c) Riimikati    
SAA JAKAA!    

Onko sinun sylisi täytetytty millä?

Onko sylimme täytetty sillä mitä käsissämme jaksamme kantaa?

Onko murheemme se ettemme enempää voineetkaan ammentaa?
Muistammeko lahjat, kukat, ilman, mekon, sävyn huulipunan?
Minkäverran annoimme ja oletimme saavamme kokokuvan?

Huomasimmeko sen mitä sydän tahtoi antaa?
Otimmeko vastaan sen mitä ei voinut ojentaa?

Sillä niin se vain on,
koskaan mitään enempää emme saa mukaamme,
kuin sen tunteen jonka jaamme.
Se mitä kaikkea saimme toisemme tuntemaan,
voimme sydämeeme tallettaa.

Sen kaiken muistamme, ilman kiiltäviä esineitä,
se kulkee iäti mukanamme, kantaa ei tarvitse.

Siellä on ilon tirskeet, kaihon kyyneleet,
siellä on hymyt, suukot, kaikki pienet eleet.

Sille järjestää ei tarvitse neliöitä,
aina mahtuu vielä.

Se on siinä sittenkin, ihan sinussa sisällä,
kun mennyt on kaikki muut ja tuhka maahan sekoittuu.

Ja kuinka sen saamme?
Ei tarvitse briljeerata,
takki auki sielua myöden,
niin on sillä täysi tarttumapinta.

Sydän pyyteettömään rakkauteen uskova jos on sulla,
voi nähdä tähtiä tyhjällä kämmenellä.

Onko sinun sylisi täytetty millä?
(c) Riimikati

Tässä minä olen ollut

Tässä minä olen nyt,
sinä kuiskasit.
Minä kuulin sen selvästi. Aivan siitä läheltä.
Niinkuin aina ennenkin.
Toivotit rakas hyvää yötä.

Tässä minä olen ollut
kaiken sen ajan joka meille on suotu.
Ollut sinun kanssasi yhtämieltä.
Samaa naurua nauranut,
toistemme keittämää kahvia juonut.

Tässä minä olen seissyt, 

rinnallasi,
kyyneleittesi uurtamia poskia silittänyt.
Tässä aina, kaukanakin lähellä, meitä varten.

Tässä minä olen sallitusti kulkenut,
mutkaista polkua tallannut,
kivien suurten kiertämistä käsikädessä oppinut,
umpihankeen meille vapautta aurannut.

Tässä minä olen elänyt,
voinut hyvin,
syönyt leivät valmiiksi voidellut,
ehdoitta rakastanut.

Tässä minä olen nyt,
kun kakseuteen olen kasvanut,
en yksin osaisi olla,siksi olen ymmärtänyt,

kaipaus kyllä,

mut ei yksinäistä koskaan voi enää tulla.

Tässä minä olen nyt, 
sinä kuiskasit. 
Minä kuulin sen selvästi. Aivan siitä läheltä. 
Niinkuin aina ennenkin. 
Toivotit rakas hyvää yötä. 
(c) Riimikati

   

Peilaus

Peilistä rosoiset kasvot kohtaan, 
hetken lisää katselen, sieluni kysyvästi takaisin tuijottaa.
Miksi ulkokuorta katsoisit kun sisimmän kohdata voisit.
Miksi uurteet otsan huolestuneen sulta huomion veisi, 
kun sydämensykkeen alati onneen taipuvan,
 nähdä vain tahtoisit. 

Sulje silmäsi, anna elämäsivoiman sisäisen kantaa,
Unelmiasi sun ei voi kuori mikään rampauttaa.

Tiesikö hän, joka sua rumaksi tahtoi nimittää,
millainen onnen ja ilon kello, sun unelmiasi kirittää.
Vai näkikö vain pilkahduksen pintaa, jota uskaltanut ei tunteakkaan. 

Sulje silmäsi, anna elämäsivoiman sisäisen kantaa, 
Unelmiasi sun ei voi kuori mikään rampauttaa. 

Silmäsi itkusta punaiset tahdoitko peittää, 
mustelmat kasvojen ovilla kaapin selittää.
Mutta annoitko juuri silloin luvan jollekkin,
sielusi palavan tukahduttaa. 

Sulje silmäsi, anna elämäsivoiman sisäisen kantaa, 
Unelmiasi sun ei voi kuori mikään rampauttaa.

Sä siivun jäitkö siksi, ettei sua huolittu silläkäänkertaa,
Ja huusitko miksi miksi, vaikka tiesit ettei sille kukaan muu kuin sinä itse, voi tilaisuutta antaa.   

Sulje silmäsi, anna elämäsivoiman sisäisen kantaa, 
Unelmiasi sun ei voi kuori mikään rampauttaa.

Vertasitko kuoreen toiseen omaasi ja päätit,
syömättä sen paremmaksi muuttaa voisit.
Vaikka tiesit ei onni asu itseään rakastamattomassa,
kuulit että kuollut on kuollut, ihan sama kuinka laihassa kropassa. 

Sulje silmäsi, anna elämäsi sisäisenvoiman kantaa, 
Unelmiasi sun ei voi kuori mikään rampauttaa.

Tietää sen jokainen, 
tietää ei voi, koska lähtee kerran viimeisen.
Anna sydemesi sulle iloa rummuttaa, se lyömättä lakkaa vasta kun monitori viivaa suoraa antaa. 

Sulje silmäsi, anna elämäsi sisäisenvoiman kantaa, 
Unelmiasi sun ei voi kuori mikään rampauttaa. 

Siksi aina, anna peilikuvasi sun
iloa, valoa, rakkautta heijastaa,
Ole onnellinen kun, juuri sinä saat takaisin voimalla elämän antaa.

Sulje silmäsi, anna elämäsi sisäisenvoiman kantaa, 
Unelmiasi sun ei voi kuori mikään rampauttaa.

(c) Riimikati  

Sisko

Eilen näin taas yhden vaikuttavimmista hymyistä.
Terveyskeskuksen käytävällä minua ja lapsiani vastaan taaperti ihminen joka on minulle kovin rakas.
Tuo hymy vaikutti myös paikan henkilökuntaan. Yksi hoitajista tuumasi ettei ole moista hymyä kyseisen ihmisen kasvoilla vielä todistanut. Kylläpä se tuntui hänestäkin hyvältä.
Niin tuntui. Minustakin. Vaikka halasin pienestä entisestään kutistunutta kehoa, kun jonossa lasteni jälkeen, siihen pääsin. Lasten nimiä ei sisko enää millään saanut mieleensä mutta rakkaudellisuus ja otsasuukkosten lämpö ei siitä vähentynyt.
Kukille järjestettiin maljakko ja jokaiselle käytävällä vastaantulijalle, olipa hän sitten hoidokki tai hoidettava, minut  leveän hymyn saattelemana esiteltiin : "Tässä on minun siskoni."
Hieman samankaltaista hämmennystä näin kasvoilla, kuin yli 10 vuotta sitten mennessäni siskon kotiin kyläilemään. Hänellä oli vieraanaan jo hieman toisellekymmenelle ehtineitä lastenlapsiaan, jotka minä olin nähnyt ehkä vaippaikäisenä viimeksi. Sisko oli kertonut että Kati sisko tulee kylään. Hämmentyneenä olivat minut pihapolulla nähdessään olleet ja yksi tytöistä tuumannut että " eihän se ole yhtään edes vanhan näköinen".
Niin. Onhan se varmasti 34vuotinen ikäero siskostenkin kesken aika silmiinpistävä jo jotenkin fyysisestikkin.
Fyysisesti ollaan eletty muutenkin melkoisen erilainen elämä. Erillään, mutta aina henkisesti lähellä. Sielunsiskoutta koettu kokoajan vanhemmiten konkreettisestikkin enemmän.
Päivi siskoni on syntynyt isäni esikoisena aikaan jolloin kaikki oli hyvin toisella tavalla kuin minun isäni toisesta avioliitosta esikoisena syntyessäni.
Päivin ei pitäsi edes kaikkien sen ajan fysiikan lakien mukaan olla olemassa. Hän syntyi pikkuruisena vähän yli kiloisena keskosena ja oli pitkään hyvin heiveröinen. Mutta legendaarinen lastelääkäri Arvo Ylppö uskoi tuon pienen tytön elämään ja auttoi selviämään.
Ja mikä sisukas selviytyjä hänestä tulikaan.
Elämä ei todellakaan ole kohdellut silkkihansikkain.
Mutta se mikä meitä niin kovasti yhdistää on se sama voimanlähde mistä usein olemme ammentaneet. Isämme Paavon vilpitön ja pyyteetön rakkaus. Usko tyttärien pärjäämiseen. Ratkaisujen löytymiseen. Luotto hevosmiehen tyttärien ohjien käsissä pysymiseen vesisateella luistaessakin.
Vaikka minä sain sitä hänestä fyysisesti läsnäollessa tässä elämässä ammentaa vain 16vuoden ikään asti, ei tuo isän antama henkinen voima katoa koskaan. 
Vaikka minä jo 10 vuotta sitten koitin siskoa lohduttaa ettei enää tartte ihan kaikkea itte tehdä, on ihan oikeutettu apuakin pyytää, koin kyllä hyvin empaattisesti sen harmituksen kun hän manasi, ettei enää jaksanut kaikkia mökin ikkunoita yhtäsoittoa pestä. Ja viikko meni sen hiien omenapuunkannon kangella ja lapiolla ylös kaivamiseen.
Niimpä niin, moniko 70:tä ikävuotta kolisteleva edes enää pistolapiota maahan lähtisi upottamaan. 
Silloin jo puhuttiin että varmasti tuo ääretön halu pysyä liikkeessä, saada aikaan omilla käsillään, olla pyörä joka pyörii ja vähän muutakin kuin takapihan tahkoa pyörittää, on kantava voima selviämiseen ja elämäniloon.
Vaikka kaukana on ne ajat jolloin Päivi teki kahtakin työtä yhtäaikaa. Parhaansa mukaan koitti olla hyvä niin työnantajalle kuin perheelle. Leipä pöydässä ei ollut itsestään selvää sillä että kättä ojensi. Hän ajoi sporat, teatterin vahtimestarina suori. Leipomon pakkaamoon hänen lähdettyään piti palkata niiden salamannopeiden käsien tilalle kahdet kädet. Kädet jotka molemmat satamatyöntekijänä trukki onnettomuudessa murtuivat. Kädet jotka aina nähdessä ovat halaukseen kietoutuneet. Vaikka lohdutettavana liian monet elämän karujen käpyjen osumat ja hautajaiset olisin hänen itsensäkkin suonut olevan. 
Mutta mitä ikinä tapahtuikin Päivi on aina löytänyt polun eteenpäin. Aina ollut ihminen joka on pyyteettä rakastanut ja kaikkia läheisiään auttanut. Sekin meitä yhdistää. Elämän karuuden ei ole sydäntä annettu karhentaa.
Liekö isän perintö sekin. Lasten ilo, usko hyvään ja tulevaisuuden toivo hyvistä vuosista. Elämisen ilo vaikka saappaat savijankkoon juuttuneena.
Elämisen ilo. Kupliva nauru.
 Niinkuin eilenkin. Istuttiin pöydän ääressä. Kolmea eri ikäluokkaa. Syötiin amerikan pastilleja. Autettiin toisiamme muistamaan. Naurettiin. Ääneen.
Niin että pari mummoa rollansa kurvas samaan nurkkaan ja kysy että mille nauretaan. Päivi sano ettei milleen ja kaikelle. Kuhan nauretaan. Ja siihen ne mummot istu meidän seuraan. Heitettiin juttua, vitsailtiin ja kerrottiin tarinoita. Kehuttiin toisiamme. NAURETTIIN niin että sali raiku. Varmistelivat että kun minulla on kulkupeli niin minä heidät kotiin vien. 6v pimputti pianolla lähtölauluksi tuiki tuiki tähtönen ja sai raikuvat aploodit.
Niin. Kun ajantajulla ei enää ole merkitystä. Kun paikalla ei ole väliä. Parituntia on hirmuisen vähän aikaa. Ja silti se on äärettömän tärkeää. Elämän juhlaa. Ei siihen tarvita hienoja vaatteita, kilisteltäviä laseja ja kakkukahveja.
Tarvitaan vain aikaa kohdata.
Koskaan ennen ei ole tuntunut tuo välimatkamme 170km näin pitkältä. Turhauttavan konkreetiselta.
Vaikka puhelin kantaa sanoja ja tunteet ei tunne kilometrejä, niin toisen näkemistä ei voi korvata. Kun sanat eivät kulje päästä suuhun asti on katse joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Korvaamatonta.
Vaikka lähtölaskenta Päivi siskolleni tästä maasta onkin jo alkanut, maailmankaikkeus on riisunut muistia ja heikentänyt kehoa, mikä voima tuossa naisessa piileekään. Sydämen voima, saman sydämen jonka voimaan lapsena ei moni uskonut.
Silmiä kirveltää, poskipäät kastuvat.
Tuota voimaa minä haluan olla vielä ammentamassa. Antamassa aihetta hymyyn. Niinkauan kuin suinkin. Antamatta periksi. Kohdata, olla läsnä, siinä ajassa mikä se hänelle ikinä onkin.
Antaa tunne että turvallisesti hän pääsee kotiin kun kahvit on juotu. 

Armaat kanssakulkijat, olkaa läsnä tässä ja nyt.
Muulla ei ole väliä ja hautajaisissa se on myöhäistä.

<3:llä Kati         

Hevosen henki

Huokaan minkä yskän ruoskimiltani keuhkoiltani pystyn.
Jo pelkkä toppatakin ja housujen pukeminen hengästyttää.
Nenä on kuin ektoplasman juoksutuskouru. Jos et niistä herkeämättä, tuo liisteri patoutuu ja otsaotelon vuorenpeikot alkavat pitämään patarumpu jameja.
Nyt just ei jaksaisi avata edes ovea, saati ottaa askelia pihalle. Siunattu se joka keksi nastat laittaa kengänpohjiin.
 Vaakatuulella tulleella pakkaslumella hiottu pihapolku on liukas. Siinä sitä taas mentäs perseen painovoima edellä jos ei ois 5 vuotta sitten viikkokaupalla murtuneella sääriluulla könkänneenä menny hermo siihen liukasteluun, tullut hinnasta sappinesteet purskahdellen ostettua nastakengät. Joka latin väärti ovat olleet. 
Pihatiellä lumi on on tehnyt dyynejä. Aurinko yrittää kajastella. Siinä sitä ois taas jollekkin turistille Wintter wonderlandia. Henk.koht ei nostata himoa tarttua kolaan, sen enempää kuin mihinkään muihinkaan talviurheilulle suotuisiin välineisiin. Saishan se olla, talvi, ku ei tekis mun arjesta suoriutumisesta niin pirun työlästä. Vaan sepä ei paljoa multa kysele että mihin ois rouvalle hyvä lumidyyninsä tuiskauttaa tai paljonko pakkasta on sopivasti.
Raahustan läpi dyynien ja lottoan että montako päätien lähestymis yritystä tarviin uljaalla pakettiautollani huomenna läpi noiden vallien, vai soitanko nyt jo traktorin ja aurauskaluston omistavalle naapurille.
Mä tosin kuulostan puhelimessa siltä kun oisin vetäny viikkon rouheeta wiskinjuontia ja muuttunu sammakoksi soitimella. Ei jaksa. Sitäpaitsi sitä lunta voi tulla huomenna lisää.
Pääsen tallille. Siellä mua jo nurkan takaa tervehditään hörähdellen lämminhenkisesti. Tosin pikkusen voi olla myös hörähtelyn aiheena se että tarviis vesiastiat jäitten raivaamista ja täyttöä. Ja oliko sulla sitä leipää, kun viimeks ei ollu ja seuraavan kerran lupasit tuoda.
Kolistelen saavit tyhjiksi ja täytän uudestaan miettien että alkaa olee pakkaset sitä luokkaa että pitää lähipäivinä virittää se itse askartelemani lämmityskaapelin sisältävä juomasammio käyttöön. Jäätyyhän siinäkin kovilla pakkasilla pinta, mutta mun vielä alkukantaisuutensa taitavat hevoset osaavat sen pintajään itse tarvittaessa rikkoa.
Onneksi täällä ulkona voi jätkä niistää hangelle, kun ei tullu sitä paperia taskuun.
Vien pihattoon paalin pahnoja. Hevoset seuraa perässä. Tai yks jo oottelee siellä valmiina. Nyt on sitte aika sen luvatun leivän. Kaivan pussista pari kuivanutta reikäleivän neljännestä ja jokainen haukkaa siitä vuorollaan palasen. Ihan nätisti, mun ei sormiani tarvii varoo. Sekin on opetetun työn tulos. Nuorempana kaikki oli sellasia leipärohmuja että sitä ei paljon katottu että onko siellä tarjoavan käden peukalonhanka kuinka lähellä. Muutaman osuman jälkeen opittiin.
Leivät on syöty. Mä paan pussin pois. Se on sen merkki että loppu. Sitte jäädän vaan siihen. Vanha Buicki mummu oikeelle pää mun posken kohdille tyttäret Auroora ja Agatha  vasemman käden lähelle. Ollaan vaan. Mun kädet rapsuttelee pehmoisia hevosenposkia. Hengitellään toistemme sieluja. Mummu hevonen kepeästi välillä tuuppasee mun olkaa vaatien hypistelyä lisää jos meinaan vaan pysähtyä.
Siinä kullanvärisillä oljilla vuoratussa pihatossa seistessä, jonka ovesta näkyy valkoiseen maisemaan putoava ilta-aurinjon hauras kajo, kolmien suurten sierainten hengittäessä hengitystäni, on ihmeen kepeä olla.
Mahdottoman vaikeaa on selittää miksi on.
Ehkä tuon minut raivottaren tunnetilasta hevosten seurassa  takaisin lempeäksi vaimoksi muuttaneen hetken nähnyt  aviomies Tommi, on tuosta maagisuudesta saanut jollainlailla kiinni. Tapaamisemme aikoihin tuolle armoitetulle cityboylle kun hevoset olivat täysin vieras eläinlaji, (kuten esim. eivätkö ne todellakaan syö lainkaan lihaa) ja mitä ilmeisemmin se tuosta hevosteni kummastelemasta heijastintakki miehestä huokui myös toisinpäin. Ihan vähäpätöisenä en siis pidä sitä heittäytymistä jolla miespolo on minua tarvittaessa lähtenyt nelijalkaisten keskuuteen auttamaan. Pidellyt riimusta ja nostanut jalkaakin tarvittaessa. Vaikka selvästi ei ollut juuri sitä mikä ihan omimmalta tuntui. Ja hevoset ainakin minun läsnäollessa häntä jopa kuunteleevat ja kunnioittaavat. Aina enenevässä määrin. Vaikka miehen ymmärrykseen ei edelleenkään mene se miten nuo tyota corollan kokoiset villit ja vapaat eläimet vastaavat hirnahdellen puheeseeni ja tuleevat luokseni kuin koirat kun huutelen tai vihellän. Ilman että siihen on sen enempää kuin minun seurani ja silittävät kädet palkkioksi ehdollistettu.
Ei, en minäkään sitä sen enempää osaa selittää.
Kait se on sitä jota intiaanit aikanaan kuvasivat sielujen yhteydeksi.
Niimpä hyvin vaikeaa on selittää sille, hevosihmiseksi itseään kutsuvalle kerran pari viikossa tallilla hevosen selässä istuvalle täti-ihmiselle, miksi minulla on hevosia joilla en tee mitään. Miten jonkun intohimoisesti dressagea harrastavan on ihan mahdoton saada kiinni siitä että, ei minun hevosissani ole mitään vikaa, tai minua selkään kiipeäminen ei millään muotoa pelota, minun ei vain tarvitse tonnin varusteet päälläni kiivetä selkään nauttiakseni heidän kanssaan olemisesta.
Miten vaikeaa on kuvantaa jollekkin vuokrapollelleen 6 sikakallista loimea 10 harjaa ja joka kuukauden väriteemaan sopivaa riimunnarua vuodessa ostavalle sitä että, nuo minun hevoseni eivät ole mitään hyljättyjä tai kaltoin kohdeltuja.
He viettävät minun näköisteni hevosten elämää. Kuten eräs eläinlääkäri asian muotoili, hoidettuina villihevosina.
He saavat seistä tuulen hulmuttamana, paistatella päivää, valita ovatko metsän vai pihaton suojassa. Heillä on kesät talvet aina saatavilla hevosille sopivaa ravintoa ja vettä. He voivat turvallisin stressittömin mielin, torkahtaa seisten kevät auringossa tai maata pitkin pituutaan heinäpaalin kupeessa. He voivat antaa lumen sataa harjaamattomana luontaisen eristeen tekevän karvan päälle tai halutessaan mennä valaistuun pehkutettuun pihattoon sadetta pakoon.
He saavat luonnolleen avoimina valita monia sellaisia asioita joita harva hevonen tässä maassa saa. Saavat olla. Hevosia.
Silti minä olen se jonka pitää selittää, miksi minulla on hevosia joilla minä en tee mitään.
Ehkäpä tälläisen hiljalleen ikääntyvän hippitytön mieleen on vaikea katsoa muutenkin. Ehkä vielä vaikeampaa on kun kysyjille vastaan että, ne ovat minun mielenterveystoimistoni.
Tulee katsokaas yhteiskunnalle halvemmaksi kun hullu on järjestänyt itse itselleen omakustanteisen avohoitolaitoksen.
Niin, ehkä minä olenkin hullu. Hullu jolla on sielussaan hevosen henki. Mene ja tiedä, ehkä joku minua viisaampi tai  hullumpi tietää.
Mutta sen minä tiedän että, hän joka joskus edes hetken saa tuntea tuon hevosen hengen yhteyden, on onnekas.
Rajattoman onnekas.

Armaat kanssakulkijat,
niistkää kun on pakko mutta alati hamutkaa hevosen sielua.

<3:llä Kati