Nähtävillä

Elämässä synkkyyden määrettä ei kukaan puolesta toisen voi nähdä.
Silti nähtävillä aina on, hetkeksi jonkun pysäytetty maailma.
Maailma jonka menoa emme voi sanoin selittää, vain tuntea iholle laskeutuvana, joskus satoina pienien veitsien terinä.
 Elämä rakentaa alttareita joiden äärelle meidät määrätään pysähtymään. Tuntemaan sitäkin, jota muutoin emme uskaltaisi tuntea. Syke. Humina. Värähdys. Lepatus. Hiljaisuus.
Ymmärrettävä että sydän ei ole koskaan liian täysi. Se on joskus puoliksi tyhjä, roikkuu reunalla, mutta ei silti putoa.
On soitettava elämän kelloa, raotettava sille ovea, josta ilo voi pisara kerrallaan alkaa valua täyttämään tyhjän puolikkaan.
Tunnettava tuki joka ei korvaa, mutta balsamin lailla lämmittää haavoitettua.
Nähtävä ylös ja eteenpäin. Nähtävä elämä.
(c) Riimikati

Armaat kanssakulkijat, pysähdelkää ja tuntekaa elämää. Olkaa balsamia, olkaa rohkeasti tuettuina. Luottakaa siihen että valo voittaa, AINA. 

Hyvää ja kaunista, unelma raivottomasta somesta.

Tiedän olevan, hyvää ja kaunista, enemmän kuin, unelma onnesta...
laulaa bändinsä avituksella eräs huikea suomalaisartisti.

Niin minä tiedän. Uskon vielä ainakin vahvasti niin. Olen sellaista paljon nähnytkin.
Uskon että kaltaisiani on paljon muitakin.
Mutta mihin se hyvä ja kaunis sitten niin monessa ihmisessä hukkuu? Mihin se piiloutuu että, sen eteen ja esiin pääsee valtaisa henkinen pahansuopuus ja rumuus?
Miten jonkun elämä ja näytöllekkin kirjaama unelma onnesta, hyvä vilpitön teko, kaunis ele, tapaus täynnä hyvää ja kaunista, muuttuu sekunneissa jonkun toisen muokkaamaksi irvikuvaksi.?

Tuo belsebuubin pahansuopuuden ruumillistuma lienee ollut aina ihmisten keskuudessa, mutta tuntuu iskevän kipinää ja savuavaa rikkikatkua nyt kaikkein pahiten somessa.
 Se on kuin virus, joka uppoaa luetusta tekstistä verkkokalvolta aivoihin ja purkautuu sormenpäitä hyödyntäen, rehvöityen kuin sinileväkasvusto hellejaksolla. Ei tarvitse mitään tuulenvirettä se. Leviää hetkessä kansallisesti ja jopa kansainvälisesti. Virtuaalisesti, mutta, todellisia kyyneleitä ja tuskaa kokeviin eläviin ihmisolentoihin.

Lapsena minut opetettiin lausumaan runoja.
Paino sanalla lausumaan. Tunne mitä luet ja välitä se tunnetila lausumalla, oli kallonpohjaa myöten paukutettu ohje. Ei ollut merkitystä sillä, lausuinko niitä ääneen esiintyen juhlatilaisuudessa, vaiko fiilistellen hiljaisuudessa. Piti sisäistää tekstiä ja samasitua tunnetilaan josta runo kertoi. Samaa oppia seurasin veljeni laulutreenaamisessa. TULKITSE. Jos et ymmärrä mitä lausut, laulat, tai kommentoit, ole hiljaa. Tyhjänjauhanta on tyhjäpäisyyden ilmentymä. Ja suorastaan kauhu siitä että, tyhjäpäisenä minä koskaan ilmentyisin, ajoi minut pureskelemaan ulospyrkivät ajatukseni. Kuin myös sisällepäin suuntaava informatian. Melkein pelottavaa ajatella että tämän pään ajatusvirtaa ei olisi opetettu toimimaan empatialähtöisesti. Mikä sanatulvahirviö ja itsekritiikitön kieliruoska, ilman ainuttakaan parodiavirnettä, minä ilman tuotakin oppia olisinkaan.
Minä uskon että silloin minun lapsuuteni-nuoruuteni -70-80 lukujen aikana kasvaneille oli tapana opettaa luetun ymmärtämistä.
Jäin siihen oletukseen että rauhassa luettu oli jotenkin jopa paremmin käsitettävissä, kuin suoraan kuuloelimeen tykitetty teksti.
Siksikin minua tämän päivän somekäytös, raivo, ventovieraiden lausumia kohtaan hämmentää aina uudestaan.
 Jälleen kerran luin pupiilit hämmennyksestä, kuin kissalla pimeässä, laajentuneina, taas yhden artikkelin some raivosta ja sen ehkäisystä. Artikkeli mm. käsitteli tutkimusta ja kehitystyötä siihen että pitäisi kehittää enemmän ilmeitä ja tunnetiloja kertovia ilmaisuja, koska somessa ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Päätelmä oli että, kun ihmiset eivät sometekstissä näe toisen ilmettä tai kuule äänenpainoa, voi luettu teksti näyttäytyä lukijalleen väärässä muodossa ja siksi synnyttää someraivoa.
Kaikella rakkaudella arvoisat tutkijat, mutta minun mielestäni someraivo kertoo vain ja ainoastaan ihmismielen köyhtymisestä sisäänpäinlämpiävään instant muotoon.
Kyvyttömyydestä/ haluttomuudesta mennä ajatuksessaan toisen asemaan kulloisessakin tilanteessa. Suppeasta katsantokannasta. Itsekeskeisyydestä. Emotionaalisesta laiskuudesta. Haluttomuudesta ja laiskuudesta pureskella mitään mikä ei ole mikrovalmista mössöä.
Yksinkertaisesti taantumisesta empatiakyvyttömään tunnetilojen luetun ymmärtämiseen.
Ajatuskannasta että jos minä en ole sitä kokenut ei sitä voi olla kokenut kukaan muukaan. Jos minulle ei ole moinen onni osunut niin, feikkiä se on tuon toisenkin kohdalla.
Kun lisätään joukkoon myös muutama kaiken netistä lukemansa uskova ihminen joilla on hirveä juoruilemisen tarve. Ja jokunen jolla tarve huomiota osakseen hankkia kuin Ansa Ikonen konsanaan suomifilmi rooleissaan.
 Sitten joku joka lukemastaan saa kateudenpiston kannikkaansa, ja väittää julkisesti toisen ihmisen iskevän häntä naskalilla persiisiin.
Puolenkymmentä jotka ei "jaksa" lukea kuin ensimmäiset ja viimeiset sanat koko tarinasta ja päättelee sisällön sitten siitä ja sen pohjalta oman ehdottomasti oikeassa olevan spekulaationsa esittää.
Laitetaan vielä sekaan porukka joka ei edes yritä ymmärtää toista ihmistä. "Äänekkäällä" näkemyksellä että vain yhdenlainen mielipide tai näkemys voi olla absoluuttinen totuus. Muut on pa*kaa. Negativialle otollisen mielen omaavia, joka nauttii suunnattomasti toisten kompastumistarinoista, olivatpa ne sitten kuinka totta tai ei.
Siinä mustavalkoisessa, edes harmaan sävyjä omaamattomassa, draamaa suosivassa ajatusmaailmassa, on kuulkaa aivan sama minkälaisia väriseviä tai surisevia emojioita olisi käytettävissä.
Tarinan alkuperä on laulettu suohon jo ensimmäisen kymmennen kommentin jälkeen. Ja varjele myös sitä, joka alkuperäistä tarinaa tai sen kirjottajaa koittaa suosta nostaa. Sinne päätyy samaan hapettomaan silmäkkeeseen, tai vähintäänkin viereiseen.

Koen sen niin että, luetun tekstin sisällön ensisijainen ymmärtäminen tapahtuu ihmisen asenteessa. Siinä sopukassa joka joko kykenee tai ei kykene, olemaan empaattinen. Siinä mielentilassa, joka lukee asiat joko aurinkokukkulalta tai tunkiolta käsin. Se tila on ihmisen itse päätettävissä. Jokakerta kun verkkokalvolta välittyy jokin viesti aivoihin. Halusta ymmärtää lukemaansa kirjoittajan näkökulmasta käsin. Karuissakin asioissa positiivinen kulma edellä.
Kuitenkaan positiivinen empatiakulma edellä menevän ihmispää ei muuta todellista pahaa hyväksi. Murha on murha ja se on väärin. Empaattinen kuitenkin ymmärtää että ennen murhaa voi olla monta tekijää. Empatiapositiivinen ei myöskään halaja tuomariksi tuomarin paikalle. Varsinkaan antamaan tuomiota jonkun ohukaisen juorun perusteella ehkä tapahtuneesta murhasta.
Ei hän kiellä maailman pahuutta. Mutta hän ei myöskään halua lisää sitä. Hän ei tarkoitushakuisesti lietso eli somekielessä trollaa tilanteita.
 Empaattisesti rehevä ihminen kykenee katsomaan asioita koko värikaarelta valkoisesta spektrin kautta mustaan.
 Hänellä on terve tarve kyseenalaistaa negatiiviseen sävyyn kirjoitettuja juttuja, ja realistinen suodatin kaikkeen medioitten kautta suollettuun tekstiin.
 Hän ei ole emojioilla ohjelmoitavissa oleva robotti.
Hänen päässään on eturivissä, hyvää ja kaunista. Kuin myös unelma onnesta.
 Rauha ja hyvätahto, myös somessa.
 Jota on täysin suotavaa jakaa.

(c) Riimikati

Ote historiasta. Koko hulluutensa edestä.

31. lokakuuta 2013 · 

Sitä on allekirjottanu taas saanu ihan koko hulluutensa edestä viimesen reilun vuorokauden aikana.
Eilen ensin koko päivän oli ollu aivosolujen ruummutus harkat ja joku elimistön päättäjä keksi laittaa patarummun otsalohkon kohalle. No se sitten kolmannen buranan voimalla alko tasaantumaan niin että, pysty keittää ystävälle teetä ja itelleen kahvia. Sain jopa laitettua -leipä on talosta loppu- pakotteen edessä ruissämpylätaikinan kohoamaan ja pastasta aterian.
Kun sain hotellin vativimmat asiakkaat eli kissat ja lapset ruokittua otin omalle lautaselle kasan ruokaa ja ajattelin ottaa hengähdys tauon sohvalla syöden ja nauttien hieman antikulttuurellista humpuukia tv:n ääressä.
Istun sohvalle ja persiini alta kuului selkeästi vastasyntyneen hento miu.
Juu ei ollu suoraan siinä mun hanurin alla, sohvan ja lattian välissä kylläkin.
Ruoka takaisin lähtöpisteeseen, ja sohvan kulmasta reipas nosto ja siirto.
Oli sitten Ofelia kaikista pesänrakennus rojekteista huolimati päättänyt ilman ennakkovarotuksia pyöräyttää jälkikasvunsa 3ensimmäistä tuon istuimen suomaan 15cm:n korkuiseen tilaan. Pennut ja emo varovasti kainaloon ja muutto valmiiksi pehmustettuun pesäkoppaan.
Olli ja Laura pääsivät näkemään seuraavan vauvan syntymän. Laura tuijottaa hetken ja totetaa "pieni kissavauva oooo.." ja Olli katselee hetken syntyvää eläintä ja tuumaa "aika ällön näköstä, mä katon vasta sitten kun se on syntyny."
Ofelia tarmokkaasti hoiti kaikkia ja pesi itseään ja siinä mä sitten istuin seuraavat pari tuntia tuijottelemassa tota ain yhtä lumoavaa toimitusta.
Ja kun sitten sain hieman jo viilehtynyttä jauhelihapastaa taas lautaselle niin saunasta alkaa kuulua veret seisauttava tyttäreni kiljunta. Hetkisen jo välähti päässäni riipivä ajatus että kaiken aivotoiminnan laumautuksen keskellä olin keksinyt lämmittä saunan , enkä edes muistanut sitä, mutta kuitenkin kiuaskylmän saunan lauteiden alta löytyi pieni "auta jumissa" kiljuva tyttönen joka oli keksinyt työntää jalkateränsä lattiasta pistävään tuloilmaputkeen. Onneksi 23numeroinen koipi ei mahdu muutaman tuuman putkeen kovin syvälle ja pienen taivuksen jälkeen oli vapaus rynnätä uusiin ideoihin.
Palasin pastalautaselle jonka ääressä ruokaili muutama kerrankin palveluun tyytyväisen oloinen kissa. No toki mä pärjään vaikka leivällä,,, jota ei siis juurikaan ole ennenkuin mä saan ton taikinan paistumaan. Tässä vaiheessa Olli ilmoittaa haluavansa mennä nukkumaan, ja niin alkaa pienen miehen unta valmistavat toimet. Siitä suoriuduttuani kahmaisen nälkääni pari kinkkusiivua ja kourallisen pähkinöitä ja menen tutkimaan että tuoreella pentueella on asiat tolallaan. Yhdellä pennulla karun oloinen napatyrä, mutta hyvin usein ne vetäytyyvät ensimmäisten päivien aikana ja pennun ollessa muuten tarmokkaasti tissillä en ollut siitä huolestunut. Mutta yksi pennuista oli jotenkin flekmaattinen ja viileän tuntuinen. Lisäksi sen nenästä tihkui verta. No ei muuta kuin kontaleen kissapesään, pentu toiseen käteen ja Ofelian kyllä auliisti tarjoama pikkuinen nisännypylä toisen käden sormien väliin ja avustava imetys vol1 käyntiin.
Lauran nukkumattia kuin sotajoukkoja vastustava petiin saattelu asettui noin puoleyön käpsylöille. Hämärästi muistan 3aikaan hiipinineeni sänkyyn ja 5aikaan palanneeni imetys avustajaksi, lisäten sitten jo ruokaa myös emonmaidonkorvikkeella, jotta saa varmasti riittävästi nestettä, optimoidakseni virkoamista. 7 aikaan avustavaksi jälleen ja 9aikaan tutkiessani pentuja, imetys avitettu oli edelleen melko flekun oloinen, veri nenäinen. Ja napatyrä oli "puhjennut" ja pienen kissan suolet olivat ulkopulella mahaa.
Soitto ell., Auto käyntiin, lapset suoraan sägystä fleese pukuihin ja koko bändi mukaanlukien kissaemo pesuineen kopassaan huopaan käärittynä kohti Nastolaa.
 Kuten pelkäsinkin suolipotilaan toipumis ennuste oli erittäin heikko, leikkauksesta huolimati suolikuolio hyvin todenäköinen . Niin ikään verinenän selviytyminen enempi epätodenköistä. Ja niimpä ell. kanssa asiaa puntaroituamme päätimme auttaa molemmat sateenkaaren kaartiin. Syvä huokaus.
Ofelialla kuitenkin 3pirteää vauvaa hoidettavana singahdimme leipäkaupan kautta kotiin aamupalalle.
Ja ruokkimaan koiria. Ja myös kissoja, koska ne väittivät kiven kovaan että ei oo näkyny märkäruokaa kupeissa viimesen kahteen tuntiin, kuivaraksut niin tarkotettu vain ääriolosuhteissin jollloin henkilökunta on kadonnut jonnekkin...
12 aikaan ihmiskaarti taas autoon ja nokka kohti Imatraa jossa emätä ja koirineen tarvitsi luotasausta koiramaailman tasapainon löytämiseksi.
Onneksi keli ei ollut hullumpi vaikka liki 5h ratin takana syyspimeydessä, ei olekkaan ihan mun lempparia. Ja Onneksi ruokakauppa löytyi kotimatkalta, ja karjalanpiirakat ja omenat pitää ihmistä melko lailla nälättömässä tilassa.
Elukat ja lapset ruokittu ja nyt näyttäs taas melkoisen tyyntä täällä sisätiloissa.
Niin ja se ruissämpylätaikina.. Mä muistin sen taas olevan vaiheessa kun keittiössä saattoi tarkkakorvaisena kuulla tupperin taikinakulhosta kaikuvaa säkkipillimusiikkia..
Vaikka kuoleman sanotaan kuittavan univelat niin kohtalaisen Elämänhaluisena ihmisenä minä menen nyt sänkyyn.
Muutaman tunnin päästä taas sitten uutta valvetilan käsittelyä.

Ote historiasta. Via dolorosa eli omakotitalon lämmittäjän tie

11. tammikuuta 2016 · 

Via dolorosa eli omakotitalon lämmittäjän tie.

Torstai-iltapävä. Makaan sängyllä yrittäen käynnistää vuorokauden kakkosvaihetta, koska ykkösvaihe on alkanut otsalohkoni sisäpuolella jyränneillä patarumpu jameilla.
Ilma tuntuu jotenkin erityisen kalmealta.. Helkkarin -27 pakkanen, nyt se huurruttaa jo sisälle asti...
Alan päästä pystyasentoon ja yht.äkkiä havainnoin että lämmönlähteenä toimivat patterimme hohkaavat kylmää.. Mitä helvattia?
Nyt pyörin kun risupallo villissä lännessä ja etsin vikaa. Pannuhuoneen puolella kuloelimeeni tunkee veden lorina. Voi juma.. lorina kantautuu varaston puolelta jossa sijaitsee lämminvesivaraaja. Sinne sinkoan ja totean että sieltä lorisee, varaajan alta eikä ihan vähän lorisekkaan.
Silloi iski hetkellisesti AAAPUVA miehen paniikki kohtaus. Yritys tavoittaa luurin päähän aviomies joka sentään osais rauhottamaan mut rationaalisesksi takaisin, ei onnistunut.
Ensimmäinen järkevä asia oli joka tuli juuri nyt mieleen, oli älä päästä torppaa jäähtymään. Tulet hellaan, tulet kiukaan alle. Leivinuunin vuoroon sitten kun pahin tilanne on koitettu hoitaa pois alta.
 Luonnollisesti nimidementian piti iskeä nyt kun pitäs muistaa meillä käyneen putkarin nimeä.
Onneksi yksi hyvä ystävä oli face viestin päässä ja muisti.
Kuuma puhelu, ja kuten olettaa saattaa, noin sadalla jollakin muullakin oli lämmityksien kanssa ongelmia ja kaikilla ihan yhtä hätä. No tuo mahtava mies kuitenkin malttoi neuvoa mulle mahdollisia syitä ja vuotokohdan paikannusta sekä vinkkejä vuodon tyrehdyttämiseksi.
 Sinne mä sitten pötkähdin 4000litran säiliön alle ja aloin kaapia yhden ainokaisen löytämäni kumihanskan (jumaliste niitäkin on tässä torpassa ainakin 10paria) suojaamana, märkää asbestimössoä pois näkyväisyyden tieltä.
Joo, se oli vuonna62 sellanen kätevä ja risikitön aine tommosten eristysten tekemiseen.
 Nii juu, ei se vuoto sitten missään helpommassa paikassa tietenkää voinu olla kun keskellä sen pöntön pohjaa. Jiihaa. Tommosesta pikkurillinpään kokosesta reijästäkin tulee muuten aika hitokseen paljon vettä, kun sitä on siinä reijän yläpuolella on 4000litraa ja pöntössä painetta semmonen 3baaria.
Pikainen puhelinyhteys aviomieheen ja tuli selväksi ettei ollu ihan sielläkään paras päivä ratin takana. Saksassa tankattu polttoaine ei ihan ollu peräpohjolan pakkasille suunniteltu joten hyhmeessä oltiin sielläkin.
Lycka till vaan puolin ja toisin.
Tokikin tämä vuoto piti saada tilkittyä. Nyt heti.
MacGyver theme soimaan. Muistin että hevostallin nurkalla on tiiliskiviä, jotka ei oo maahan kiinni jäätyneitä.
Lasten pulkan kanssa sataa mäkeä alas. Hevosille samalla nopea vesitarjoilu, koska luonnollisesti niittenkin juoma-astia oli umpeen jäätynyt. Kolmiloikalla mäki ylös takasin talolle, samaan aikaan pähkäten mikä olisi sopiva lärpäke reijän tukkeeksi.
Kätevä emäntä on joskus hommannu kaikenmoista apuvälinettä. Tupperwaren silikoninen valkosipulinkuorija sai pitkään turhakkeena lojuttuaan aivan uuden arvostuksen. Lapsille hihkasin että ottakaa ite välipalaa, tajuten että kello on siinä 4pintaa enkä ollu ite syöny vielä murenaakaan. Että ehkä koko kehon vallannut vapina ei ollu pelkkää adrenaliinia.
Mutta nyt ei ehtiny murkinoida. Vielä tarvittiin kiila. Kirves kouraan ja pihalla lojuneesta trukkilavasta pala irti, pientä karkeaveistoa ja sai kelvata.
Otsalamppu päähän ja askartelu tarpeiston kanssa pöntön alle.
Kun työskentelytilaa on 20cm, makaat märällä betonilattialla asbestimössön seassa ja 60 asteinen vesi ampuu paineella pitkin käsiä ja räiskyy reippaasti muuallekkin ja yrität epätovon vimmalla kirveen hamaralla taputella kiilaa oikeiseen asentoon niin, mieleen ei tullu kyllä maalla on mukavaa biisi.
No, kuin ihmeen kaupalla sain vuodon suurinpiirtein loppumaan.
Varovasti laskemaan pönttöön lisää vettä. Ensimmäiset litrat ei nosta painetta, pelko repii kuin piikkilanka orvaskettä. Mutta sitten jee, paine säiliössä alkaa nousta.
Tosin pirtissä patterit ei vieläkään lämpene. Aa, niin siellä varmasti on ilmaa ja paljon. Se ei toi pattereitten ilmaaminenkaan oo ihan niitä tosta vaan hanaaukihanakiinni hommia, mutta onneksi sitä on tullu täällä ennenkin tehtyä. Patterit osoittaavat hailakkaa lämpenemistä, piinaavaan hitaasti. Kello osoittaa 19.00. Mä en siis vieläkään oo syöny mitään. Kauhuskenaario siitä että mun patentti ei pidäkkään kiristtyy yhtäpaljon kuin pakkanen ulkona.
Lapsille haalarit päälle, itselle banaani kahdella haukulla kitusiin ja auto tulille ja kohti Lahtea ja motonettiä hakemaan hätävaraksi pari lämmitintä ja pieni hallitunkki jolla saisi tukevamman puristuksen aikaan tukkimaan vuotoa. 3minuuttia ennen sulkemisaikaa ovesta sisään.
Onneksi henkilökunta oli suopea mun hädälle ja auttoivat etsimään tarvelistan sisällön. Saatto olla että mun marsunposkia muistuttavat silmäpussit ja turkkihaalarissa tärisevä olemus herätti sääliä.
Kaupan kautta kotiin, hevosille vettä ja eilinen spagetti kastikkeinen pannulle lämpiämään.
No loppuilta ja yö menikin sitten leivinuunia varmuudeksi lämmitelles ja pattereita ilmaillessa. Koska vettä oli valunu jokunenkin litra ulos järjestelmästä ja luollosesti saman tilavuuden oli haukannu ilmaa. Ja sehän ei sieltä kerta pärinällä poistu.
 Puoli5 aamuyöllä uskalsin ummistaa silmäni muutamaksi tunniksi pelkäämättä että jos patterit hyytyy ikirouta ei totaali yllätä aamuun mennessä.
Vuototulppa patentti numero 2:sta en koko viikonloppuna uskaltanut vaihtaa, kun jokin myrphyn laki mua taas mielessä varoitti, että jos sitten vaikka ei toimikkaan, niin ei oo sitäkään vähää apuja saatavilla.
Viimeyöllä nukkuminen niinikään jäi vähiin koska alunperin puolipehmeää puuta ollut kiila ilmeisesti alkoi fuskata ja jouduin taas ilmaamaan järjestelmää tuntitolkulla. Tänään sitten 9jälkeen aamulla saateltuani uljaan uskolisen maantievankkurini huoltomiehen hellään remasterointiin, huomasin että patterit on taas kylmät. Varivesipöntön alla lammikko oli suurentunut roimasti.
No ei muutakun uusi tunkki ulos paketista, parit testiajot ja toistamaan tuota torstaista asbestikuumavesispa tunnelmaa. Ja jes. kun sain systeemin kohilleen, vedentulo pöntön alta loppui tyystin. Mahtavaa.
No nyt sitten kuivaa vaatetta ylle, niitä pattereita taas ilmaamaan. Vartinverran touhasin siinä kun tajusin että nyt hävis paineet taas tyystin.
Ja jumalauta, pytyn alla lorisee jälleen. Se uusi tunkki, se ei pidä painetta. EI JUMALAUTA OLE TODELLISTA. Uudelleen alas lasku ja ylös nosto. Ja taas pitää kunnes 10 minutin päästä lirisee taas.
Siinä kohtaa kun oli tämän homman toistanut muutaman kerran ja todennut että todellinen maanantai kipale oli tämä, oli hiton hyvä ettei mulla ollu aikaa tarttua puhelimeen ja soittaa Motonettiin ja kertoa miten ja missä saavat tunkkinsa mun puolesta pitää.
 Nyt tuli sitten mieleen että naapurin Matti oli ystävällisesti tarjonnut omaa tunkkiaan lainaan. Jälleen pulkan pohja sulaen naapuritontin vajalle, mulle jokseenkin verran painava hallitunkki pulkkaan ja kipinät niin pulkan jalaksista kuin silmistäkin sinkoillen takaisin. (lunta ei tällöin ollut kuin senverran että maa oli juuri hieman valkoinen)
Ja taas otettiin hotwaterasbestspa.
Nyt on tuo patentti pitänyt oikeen kiitettävästi veden sen pömpelin sisäpuolella ja nyt kun mä saan tän ilmaamisrumban tässä taas tapauteltua niin toivon että seuraavaavaan kierrokseen tätä settiä olis sen verran aikaa että ilmanala olis lämpösempi, tekevät käden taidokkaammat, ja korjausmenetelmä vähemmän väliaikainen.
Ja silmäpussit vetäyis ja vuorokaudessa tuplaharmaantunut tukka elpyisi. Ja saisin anteeksi kaikki ne voimasanat joita olen sadatellut viimeisten päivien aikana siinä määrin että, niistä tehdyllä radalla ajelis kevyesti Moskovaan ja takasin.
Ja että se sulanapitokaapelin sisältävä juottoastia, jonka heposille MacGyver energioissani toissapäivänä askartelin, olis toimiva pidempään kuin pyhättömän viikon.
Ja Armaat kanssakulkijat, muistuttaisin että, mulle saattaa jokin talven ominaisuuden kehuminen olla melko riskaapelia puuhaa. Ainakin toistaiseksi suosittelen pitämään kaikki *ihanaa kun on pakkasta tulis jo lunta* tyyppiset kommentit ihan omissa huulissaan ja näpeissään.
Jollei siis halua jotain lääketieteen ihmimiestä kaivata avaamaan hyvin omituisesti umpisolmuun mennyttä ihmiskehoa.
Kevättä kohti, sisukkaasti.

Arjen haasteita.

Mulle näitä arjen kuvat ja tunnelmat ja mitänäitänyton haasteita aina aikaajoin satelee.
Eikä siinä ihan ilolla minä ne vastaanotan, koska silloinhan joku on minua jossain yhteydessä lämmöllä ajatellut. 
Mutta se miten niihin sitten ehtii ja muistaa vastailla, onkin haaste sinänsä. 
Osa teistä tietääkin että mulla tässä arjessa sitä haastetta pukkaa ihan omasta takaakin, sanoisinko keskiverto betonilähiöasujaa enempi. Yhtään siis kenenkään arjen haastavuutta väheksymättä.
Ja sillälailla mitenkään asiaa valittamatta, koska tietoisena niiden haastavuudesta, olen suurimman osan elämäni arjen sisältöä valinnut.
Joskus vaan on sellanen tunne että pikkusen vähempi luotto jostain yläkerrasta siihen miten paljon kerralla kestää ois ihan tervetullutta.
Mutta nurkukumatta kannan voimani mun.
Joskus tuntuu että kestää ihan mitä vaan kuin James Bond, joskus tuntuu että se tikku siinä jalkapohjassa tappaa mut siihen paikkaan. Hetkellisesti. Sitten otan kupin kahvia ja keksin, otsalampun, neulan ja pinsetit. Ja sen tikun pois. Siinä se sitten taas tilanne antautuu.

Haastavimpia hetkiä tälläiselle kaikki on tehty ratkaistavaksi, aivotoiminnan omaavalle, on tietysti se oma voimattomuus. Sellainen kiputila tai väsymys jolle siinä hetkessä ei voi mitään. Niitä on mun elämääni päätetty laittaa, joku kait katsonut että ton poranterän kierroksia pitää jollain laskea.
Olen pikkuhiljaa oppimassa että, Sen on sitten annettava olla niin. Tehtävä siitä päästä listaa, minkä katsoo henkiinjäämisen kannalta välttämättömimmäksi. Loput saa sitten olla. Siihen seuraavaan James Bond kohtaukseen asti.
Rakenneltava sille päässä huutavalle orjapiiskurille joku parodia jolla sen saa hetkeksi nauramaan, jotta mä saan levätä hetken vielä hymyssä suin. Olla onnellinen siitä että aikmonta James Bondmaista kohtausta olen jo muistiini kuvannut ja lisää tulee varmasti, kun on sen taas sen aika.
Kuten 007 ja kultainen talikko. 007 lupa jättää henkiin. 007 lapset ei koskaan odota ja 007 elät tänäänkin kahdesti, 007 ja erittäin asiallinen, 007 Rättömäki Royale, 007 emännän vyöhykkeellä,
ja monet monet muut.

Tänäänkin ollu semmonen päivä että ansainnee se jokun lauseen käsikirjoitusten sarjaan. Eräänlainen hyvä kuvaelma mun arjen haastekuvista. Säästän teidät nyt tässäkohtaa kuvilta ja saatte kehitellä mielessänne kukin sitten omanne.
Meinaan se eilinen hyvä idea antaa koirille iltapuhteeksi luita, oli ihan paska, sanan keittiön täydeltä konkretoisoituneessa merkityksessä. Ihan kuin ois ollu koirilla joku skapa että kuka kerkee paskomaa emännän 6 tuntisten unien aikana useemmat ja isoimmat pökäleet. Joku oli kyllä vetäny ihan omassa sarjassaan, kylppäriin, sellaset norsumallin köntsät, että liekkö aatellu että amatöörit, minä en ees teijän kanssa ala. Tiedättekö muuten että tuo runsaasta luuaineksesta syntyvä paska on sillälailla erikoista että joko se on kuin konetuliaseen hylsyjä, kovia ja sinkoovat ja rullaavat holtittomasti mihin sattuu, tai sitten sellaista pikakittiä joka liisteröityy ja kovettuu tunnissa taltalla irrotettavaksi. Olivat kuitenkin huomaavaisesti osa sitten kusta losauttaneet muutamanlitran siihen viereen, että olis se kosteusrosentti optimaalinen.

Kissat oli kuitenki huomaavaisesti ajatellu mun tunteita ja ajatelleet romanttisesti lievittää mun tuskaa ja levitelleet muutamankin kuivatun ruusun terälehdet sinne sekaan.

Mun unessa näkemä hieno fiftari kampaukseni olikin se että tyttäreni oli sormillaan kietoutunut siihen. Eittämättä kuumeisen lapsen kädet ja höyryävä henkitys pieksää lämpörullat mennen tullen, mutta voin kertoa että ihan kellomekkojuhliin tällä tukalla ei lähettäs.
Vaikka keuhkoissa tuntu kyllä että jonkunsortin 70-luvun bileissä ois jo oltu ja polteltu vähintää askin verran Bostonia. Ja vaikka meikit ois unohtunu pestä, niin lavuaarille asti ei ois tarvinnu vaivautua, senverran valu vettä silmistä, että ihan oli huuhdetta omasta takaa. Hieman horjakka ja voipunut olemus, ilman mitään juhlajuomaa. Näin arjen realiteetit tunnustaen on todettava ilmeisesti leyntsu yrittää sitten todenteolla iskeä minuunkin.
Mutta sille minä en periksi anna. Ainakaan vielä.
Valelen itseni sisäisesti inkivääri, valkosipuli, nokkos, ruusunjuuri rohdoilla ja terästän homeopatialla.
 Tänään armas aviomies Tommi kotiutuu, tosin vain lakisääteisen tauon ajaksi, mutta saan taas arvokkaan sylillisen voimaannutusta arkeenkin.
Armaat kanssatallaajat, arjenvoimaa myös viikonloppuunne.
Pöpöt pysykööt loitolla <3

Ote historiasta. Fööni

25. tammikuuta 2016 · 

On sitä kaikenlaista tullu hommattua.
Reilusti 10vuotta historisassa takaperin ostin föönin.
No sehän oli siis sitä aikaa kun mä kuljin myös tittelillä kauneuskonsultti.
Oli syytä olla vimpan päälle pelit ja vehkeet, kun stailattiin itteensä ja muita joskus jopa hiuskuontaloa myöten.
Se on sellanen kalliimman luokan ammatilaispeli.
Tehoja piisaa, sano yksikin heppu kun keran lainas sitä auton stereoitten kytkemiseen. Piti jotain liitosten kutistesukkia kuumennella.
On sillä sulateltu muutamatkin talven umpioimat, hanat, putket, lukot ja tiivisteet, kuivailtu koirat, elvytelty yksi hypotermian rajamailla ollut kissanpentu, saatu hellan hormi vetäväksi ( ja nyt ei oo kyse sen hormin ulkonäöstä) kuivattu farkkuja, silitelty paitoja ilman silitys rautaa jne.. mihin nyt kätevä emäntä ikinä voikaan fööniä soveltaa.
Nyt tuon uljaan tohottimen paikka on ollu viimeiset 3vuotta hevostallissa.
Saattaa tietysti herättää oudon assosiaatoin siitä että pitää olla nykyäänki niin vimpan päälle että tallihommienkin välissä pitää föönata.
Juu ei.
Kerran(kin) olis kyllä ollu ehkä tavallaan syytä siihenkin.
Tämä tapahtui kyllä aikaan ennen tuota kyseistä ihmelaitetta. Mutta kerrotaan nyt tässä kun se muistisopukoista esille punkesi.
Oltiin tuoreen boyfrendin kanssa käymässä mutsini luona ja siitä sitten aikomus isompaan cityyn suihkia lauantai illan huumaan.
No mutsi siinä sitten huikkas oviheippojen yhteydes että, heitäs hevosille iltaheinät siinä ohimennessäs. Eikä siinä, olihan niitä toki korkospopoissa ja biletärkissä nakeltu ennekin.
Näyttävästi heittelin paalinpalat hummien rouskuteltavaksi karsinoidenlaidan yli, eikä tullu punasen tukanjuuren alla olevaan ajatukseenkaan että, tässä välissä ois tapahtunu jotain jonka vuoksi marraskuisesta pimeydestä olis pitäny hakeutua valoon ja peilin ääreen.
Reteesti nauraen mentiin portsarin ohi, jonka leveä hymy ei siis jälkeenpäin syntyneessä mielikuvassa, välttis ollutkaan empaattinen vastine omaani, diskosykkeseen ja baaritiskille.
Pöytään istahtamisen jälkeen tuore heilani ilmeisen kaikesta rennosti yli olan asenteestani järkyttyneenä sai sitten kakaistua : " Kati hei, en mitenkää halua dissata sitä että julkisesti olet ylpeä maalaisjuuristasi, mutta ota pliis noi heinät pois päästäs."
Että sillälailla. Ei ollukkaa kun vasta semoonen tuhannen ihmistä ehkä rekkaroinu kuivattua voikukkaa, saratähkää ja timoteikortta, mun tiukaan lakattuja kutreja koristamassa.
Ja ei, en edelleenkään kovin ahkerasti ole oppinut tuijottelemaan peiliin, mutta ole myöskään enemmän hevosia alkanut föönäilemään, vaikka kyseisen laitten sijainti on nyt hevosten maja.
 Mutta miksi tämä top 10 MacGyver työkalu nyt tuli niin lämpimästi kirjoituksen aiheeksi, johtunee siitä että se on kyllä taas kaiken kunniansa ansainnu.
Kun pe aamulla oli pakkasta -26C ja pe iltasella sitä oli -6 niin voin kertoa että kevyet lämpöpohaltimet, pahnapaali vuoraukset, lämpökaapelit putkessa, ei riittäneet sitä tallin vesiputkea sulana pitämään.
Se oli selkeesti kosahtanut sen verran tönkköjäähän että turha oli millään vartin puhaltelulla saada kuin harhalkuuloja vedenvirtaus äänestä siitä.
Eihän se auttanut kuin siinä Helsingin ytimeen suuntautuvan koirakorjauskeikan lähtö täpinöissä ottaa pikakelaus takaisin mäelle, vettä pariin kannelliseen tynnyriin, tynnyrit auton kyytiin ja mäki alas. Housuthan siinä tietty kastu, ulkopuolelta käsin, koska pikusen vaatis enebi habaa loiskuttamatta tommonen 30litran nosto ja toiseen tynnyriin kaato. Mutta arvelin että kivasti siinä auton sisäilmaa kostuttavat matkalla kuivuessaan.
Iltamyöhällä takasin palatessa totesin että hevosilla on vettä, katotaan sitä putken sulatusta huomenna hyvänä päivänä.
Lauantaina sitten otin tuon legendaarisen tukkapuhaltimen avukseni. Asettelin sen oikeaan kulmaan veden tuloputkelle puhaltamaan, naulasin seinään sille ripusteet.
Tulihan taas päivän parin kuntojumpat kun ramppasin mäkeä ylös alas, sen seittenmän kertaa, tarkistamassa että kuumailma kulkee mutta vesi ei kule. Ei siinä sitten kulunu kun se 4tuntia.
Nii no, se semmonen torpan siivoominen olikin ihan yliarvostettua, mitä olin siis suunnitellu tuon sulattelu operaation aikana tekeväni. Mutta tulihan leviteltyä tuhkia pellolle ja muuta sellasta vie mennessäs tuo tullessas siinä välissä käypää hommaa.
Mutta tuo täsmäkuumentamisen superlaite hoiti hommansa. Hevosten juomavesi virtaa taas omasta hanastaan, 3metrin päässä juottopisteestä.
Että joskin keskimäärin 90% mun ostamista härveleistä on maanantain krapulaoksenusten välissä tuotettuja sekunda kappaleita, niin jokunen helmi sitten eksyy joukkoon. Tuo kampaamotukulta hommattu,hintansa kanssa sappinesteeni kuohauttanut, laite on yksi niistä ja montakertaa ollut kuitenkin se, joka on vatsahaavaa estänyt repeämästä.

Armoa pakkasista ja sulia virtauksia päiviinne arvon kanssakulkijat. :-D 

Ote historiasta. Toimintatorstai

25. tammikuuta 2014 · 

Eilinen alkoi melko raflaavasti kun sikeimmästä unesta heräsin naapurin emännän ääneen meijän ulko-oven pielestä. Mä tietty pomppasin pystyyn ja kerkesin tajuumaan että se kävi ilmottamassa että sen islantilaisverisiset ori pollet oli karkuretkellä ja hakeneet meijän tammat omaan laumaasa ja tuo 6 hobusen lauma karautteli nyt pitkin Heinolantietä.
No siinä sitten naapurin hävittyä ovesta paimentamaan laumaa, mä aloin käskyttänmään lihaksiani toimimaan. Voin kertoo että perkeleitten jono ylsi ehkä sotkamoon asti, kun tajuan että siellä on kylmä ja vaatetta pitäs nyt saada päälle. Mutta kun ei mäne käskyä aivoista lihaksiin, niin ei vaan tapahu mitään järkevää.
Viimein kun sain pyöriteltyä villapaidan päälleni niin, ettei kaula juuttunut hihaan ja housuissa oli yksi jalka kummassakin lahkeessa, ja turkishaalarin vetoketju oli edessä, herää isäntä että mikäs tilanne nyt on päällänsä?. Mä toteen leipäpussi kainalossa että hevoset jossain naapurissa ja painelen pakkaseen käsiäni yhteen hakaten jotta ne myös sormien osalta muuttuisivat fuktionaalisiksi.
Onneksi pihassa oli isännän bensalla käyvä auto, diesel käyttöinen heräsi ilman esilämmitystä yhtä huonosti kun emäntäkin. Yksi riimu oli vielä edellisen hevoskuiskailun jäljiltä autossa joten sekin siitä kätevästi messiin, ja volvo viheltäen puhelimessa saatuja viimehetken sijainti koordinaatteja kohti.
Omat aidat olivat selkeesti kokeneet lamaantumista, mutta ne sai odottaa.
No naapuri oli tällävälin saanut lauman ajettua omalle tontilleen ja saarrettua innokkaimmat oriit tallin seinien sisäpuolelle. Sitten alko se kikkailu kuinka muutama neitopuoleinen isikka ja meijän itsetietoiset tammat saadaan erotettua niin ettei mun tarvitse lisätä omaa laumaani muutamalla päällä.
Voin kertoa että sinne sotkamon sivukylienkin teille saatto muutama perkeles ulottua, kun mä koitin niillä muutaman pakastetun nakin omaavilla rautakangillani näpertää riimuja, ihan pikkasen vähemmän paikallaa seisomishalusten elikoiden päähän. Kun kadella mun laumasta oli riimut, oli naapuri saanu omat tammuskansa toisen aidan taa ja korjailtua aitoja niin että saatettiin lähtee ujuttamaan mun laumaa takaisin kotiin. Mä päätin että taluttamalla mennään ja auton haen sitten myöhemmin, koska henkilöuauton sivuikkuna on niinpaljon alempana kuin pakun että siitä "käsihevosen" piteleminen saattaisi johtaa esim. volvoa ohjastavan hevosen pitelemiseen.
Lauma lähti kivasti käpsimään siinä mun rinnalla, kunnes Agatha riimuton jäsen hokas, että hei kaverit jäi, ja villivarsan lailla singahti takaisin issikoiden pihaan. Tässä vaiheessa mun tuntoaistini alkoi olla sen verran hereillä että pystyin muutakin kuin pajapölkyn painolla ohjailemaan kahta muuta ja sain ne pidettyä käsissäni kunnes naapuri ajoi Agathan takaisin omiensa pariin ja matka kotiin jatkui.
Naapuri edellä autolla hätvilkut päällä. Perään asettui vanhempi mies omalla autollaan ja sanoi että hänellä ei oo kiire, voi olla saattomiehenä täällä takana. KIITOS.
Mutta Jälleen kerran sai ihmetellä tuota ihmisten kyvyttömyyttä hiljentää, A) auton hätävilkkkuineen ja B) hevoslauman tiellä nähdessään. Ainoa joka pysähtyi oli vastaantuleva tukkirekka, jonka kuski ilmoitti omistavasnsa ravihevosia.
Ja vaikka toi mun eläimistö ei juuri mitään kavahdakkaan niin ei se niiden otsassa lue. Ja pakoeläin on aina jonkinasteisten primitiivien sokaisema. Ihmisten sokeutta sen sijaan en todellakaan ymmärrä.
Sitä kummasti siinä eskimo varustuksessa alkaa "sulavesi" virtaamaan, kun reipasta kävelyvauhtia hoipakoi 3km. Kotiportilla mä olin jo saavuttanu lähes täyden roppani tunnon ja toimintakyvyn ja armas isäntäni oli jo vastassa, ja oli aidat pystytelly ja saatiin hevosen turjakkeet omille mestoilleen. Auto kotiin ja elvyttämään energiavajavaista ihmiskehoa. Isännän "viadolorosa" oli sen päivän osalta seuraavaksi käsittelyssä, kun yksi hampaistaan oli tullut sellaisen elinkaaren päähän että piti poistaa leikkaamalla.
Olihan se vähän julmaa jättää armas sitten pää "jäädytettynä" kaitsemaan rakkauden tuotoksia ja muutakin laumaa, kun läksin auttamaan toista laumaa koirineen tasapainon tielle.
Hieno mies se on, Tommi, kaiken se kestää, vaikka varmasti ymmärrystä koetellaan.
 Että semmonen toiminta torstai meillä, niin on tv:n tarjonta lällärikamaa tämän rinnalla.

Onneksi torppa on lämmin, vaikka sähköyhtiö siitä taas kiittää ja puita saa uuneihin lappaa.
 Tänään on mulla ollu sitten semmonen tyhjentävä päivä.
Mä oon tyhjentäny astianpesukonetta, pyykinpesukonetta, pottaa, kissavessaa, imuria, tuhkia hellasta, jne.. Mitä sitä nyt tämmönen maalaistalon perheenäiti tyhjentää. ;-)
Laura oli kokeillu kuinka pesukone laitetaan päälle, 60min. huuhteluohjelmaa oli juuri alkamassa kun tämän osaamisreaktion huomasin.
Hän on oppinut myöskin uuden lausahduksen jota käsiviittomilla tehostaen on toistanut, (toim. huom. lukijakunnan ymmärrystä helpottaakseni 2,5v:n salaus kielestä käännetty) "Äiti ja isi keskustelee". Eli tänään olen myöskin saattanut purkaa maailmaa pikkuisen erivinkkelistä katsomastani kulmasta syntyneitä tuntojani armaan mieheni kanssa.
Että pitäkäämme maailman syrjästä kiinni armaat kanssakulkijat, pyörii se kumminkin. :-)

Vaikea asennevamma?

Osui silmiini alla oleva video.
Suorastaan sattui. Sielujuuria myöten.
http://elamayllattaa.fi/lapset/
Voi pyhä jysäys. 
Vaikka minä en ole mikään eilisen teeren tytär niin aina jaksaa puistattaa, oksettaa ja joka solulla pöyristyttää ihmisten ilkeämielinen suppeus. 
Vaikka minä olen konkretiassa nähnyt että myös vammaisten vanhemmissa on ns. hyväksikäyttäjiä ja niitä jotka heittäytyyvät täysin yhteiskunnan kannateltavaksi eikä heitä kiinnosta opettaa lapsilleen empatiaa sen enempää kuin käytöstapojakaan, kuin itse mitään muutakaan, niin enemmän kuitenkin olen kohdannut niitä vammais lapsia joiden vuorovaikutus on välitöntä ja vilpitöntä. selkeästi myös rakkaudellisia rajoja saaneita.
Yhden ystäväni autistinen poika, nyt jo pitkänhuiskea nuorimies, on yksi kohteliaimmista poikapersoonista tuttavapiirissäni. Eikä vähiten siksi että hänen äitinsä on sitkeästi opettanut kuinka tervehditään, sisällä ei olla pipo päässä ja muillekkin tarjotaan karkkeja ja keksejä. Koiraa paijataan nätisti, kenenkään kädestä ei oteta ilman lupaa ja ketään ei muksita. Jokainen vähänkin autististen kanssa ollut ymmärtää että moisessakin hommassa on ollut valtaisa haaste.
Myös ystäväni tullut kuulleeksi kommetteja ettei sitä kannatta opettaa, ei se mitään ymmärrä, sehän on tommonen vammanen. Tai miksi sä haaskaat aikaas sen kanssa. Panisit sen vaa laitokseen asumaan. Ethän sä sen kanssa nyt voi mihkää julkiseen tapahtumaan mennä, sehän häiritsee muita.
Niimpä niin, lastenlaulu konsertissa heiluu musiikin tahdissa, laulaa, taputtaa käsiä ja on yhtä hymyä koko heppu. Ai niin mutta kun se on 180 pitkä ja parransäki leuassa niin se ei oo normaalia niin tottakai häiritsee.. Entä sitten, menen silti ja annan lapselleni elämyksen ja oppimateriaalia kuinka olla osa yhteiskuntaa. Edes yhden lokeron verran vähenmmän.
Ystäväni onneksi paksunahkainen yksilö jonka pintaa ei ihan vähällä raavita, mutta eittämättä voin kuvitella sen leijonaäidin sisäisen raivon joka moisista kommenteista nousee. Ja sen kuinka harvalla on sellainen asenne ja itsevarmuus.
Miksi tavallaan edes pitäisi kyetä olemaan vahvempi puolustamaan itseään ja lapsensa oikeutta olla olemassa? Vaan sen takia että, lapsi ei ole samaa kaavaa kaltaistensa kanssa. Mikä siinä erilaisuudessa on niin kammottavaa? Kun vammainen ja vammaton lapsi helpostikkin ymmärtävät toisiaan jopa ystävyyteen asti, miten kaavaan sopivat eleet, ilmeet ja aivotoiminnan omaavat aikuiset eivät ymmärrä?
Ei ole lapsen vika ettei hänen vanhempansa tajua tai ovat henkisesti selkärangattomia. Olivatpa he sitten vammaisen tai vammattoman lapsen vanhempia. Eikä varsinkaan ole muitten vammaisten lasten ja heidän vanhempien vika että, joka koppaan joku kyljestään mätä omena pänkee.

Jos se työkseen vammaishoitoa harjottavan arki on aina  yhtä belsebuubin kattilaa, niin suosittelen vaihtamaan alaa. Ja vähän äkkiä. Suurin osa vammaisten lasten vanhemmista ei voi siitä arjesta karata. Se on heille full time job, usein oman työsä lisäksi, eivätkä sitten loppupelissä muutaman pvän hengähdystaukoja lukkuunottamatta, joita heille kyllä soisin omista verovahoistani enemmänkin, haluaisikaan. Suurin osa ymmärtää että kaikella elämällä on tarkoitus. Ja juuri heidän oli tarkoitus kohdata jotain erilaista, vaikka eivät sitä tilanneetkaan.
Mutta KENENKÄÄN EI KOSKAAN pitäisi kohdata halveksuntaa siitä että heillä on erilainen lapsi. Olipa tuo normikaavan "särö" sitten iso tai pieni.
Ja niille joiden tekee mieli kommentoida jotakin negatiivista, sanoisin että, jos tilanne sinua hämmentää, kysy kauniisti niin sinulle varmasti selitetään.
Ja jos mielessäsi ei liiku yhtään mitään positiivista tai kaunista, pidä suusi kiinni.
Kiitäen terveistä, mutta omanlaisistaan, lapsistani ja hieman häveten kuulua moiseen ihmiskuntaan, toivotan paljon voimaannuttavia hetkiä kaikille rakkaudellisille vanhemmille. Älkää antako diagnoosien lokeroida ihmisyyttä. 

Tuomitsija

Miten sinulla minua on oikeus tuomita?
Minua, sinulle täysin tuntematonta.
Minua, sinua kohti sormeanikaan koskaan nostamatonta.
Mistä sait idean selkääni puukottaa.
Mistä kumpusi ajatus lietettä oman mielesi tuottamaa,
syykseni osoittaa.
Mitä sait sä siitä että muita sait aatteesi ostamaan,
vihaavia päitä minua kohtaan nostamaan.
Onko mielesi hyvä nyt, nautintosi täyttynyt?

Mitä teit sä silloin kun,
minä aikaani uhrasin vuoksi kuolemaantuomitun.
Missä sydämesi oli silloin kun, minä vuoksi sorretun,
palan sielustani jälleen annoin.
Kelle voimaasi sä silloin jaoit kun,
minä omastani avuksi toisen luovuin.

Sä mietitkö miten suuria joku tekeekään,
ilman että kirjoihin kunnian nimeään pyrkii tyrkyttämään.
Sä mietitkö miten monta tuomitsit juuri yksin ja avutta jäämään.
Sä näitkö että auttavaa kättä juuri puskasta purit,
vaiko sinua paremmin, koirakin sen ymmärsi.

Ymmärsitkö ensinkään että mitä joku viisas sinussa näkeekään.
Käsitätkö ettei kaunista nyt sinun päätäsi glooria
joka synytetty on paskamyrskyä nostattamalla.
Kauneuttasi juuri itse arpeutit. Oman empatiasi mustamaalasit.

Sivistyksestä sydämen, ei kerro tapasi halveksia ihmistä tuntematonta. Itsekeskeisyydestä kylläkin,
sait tähtiä monta.

Mä sinut nyt tuomitsenko?.
Ei, minulla ei siihen ei riitä voima eikä valta.
Sen joku muu kyllä tekee,
luotan täysin voimaan nimeltä Karma.
Mutta sinulle tahtoisin kyllä muistoksi minusta sanoa :
Valheellisilla tarinoilla,
ei koskaan ole onnellista loppua.

(c) Riimikati

Täyden elämän emäntä

Tuhkaa tukassa
nokea nenässä
mekon helmassa olkea.

Toinen sukka astuttu on kissanpissaan
toisessa tikku pistää.

Villapaidan hihaan kiinnittynyt on takiainen,
kengänpohjaan, no paska koiramainen.

Kun se kaivaa taskustansa kännykkää,
ensin esiin tulee naula, nippuside, pätkä aitalankaa
ja kourallinen heinää.

Rinsikoiden täytteenä ei silikoonit pingota,
sieltä varisee puunpörtöä ja pehkua.

Takusta tukan pistää esiin timotei,
ja ihme ole ei, jos olalta hämähäkki huutaa hei!

Sen tuoksu imitoi ei chanel vitosta,
niin on ödöörinä useimmiten sekoitus savua, pihkaa ja hevosta.

Sen dekolteeltä ei dimangit kimmellä,
mutta havaitsee heti heikomallakin näollä,
että sillä on ainakin mustavalkoinen kissa.

Kämmenillä sen vois korvata keskikarheeta hiekkapaperia,
uurteista noista ei kestorusketukset perushuuhtelussa irtoa.

Sitä ei nukka paidan ahdista,
villakangastakkiin pukeutuessaan se nauraa,
siihen tarttunutta koirankarvaa miljoonaa.

Se osaa kyllä etiketit,
kuinka syödään viiden haarukan illallissetit,
lutasliina polvella muistaa
ettei tippaa nenän iltapuvun hihaan sovi kuivattaa.

Se osaa kauluspaidan silittää,
ja väriin konservatiivisen jakkupuvun sovittaa
jos joskus sattuis sellasta tarviimaan.
Lompsi ei se korkokengissä,
piereskele julkisesti juhlajengissä.
Mutta naurua se ei pidätä, eikä itkuansa piilota.

Se tahdo ei näyttää aralta hiireltä,
eikä puolipalaneelta hiileltä.
Siks tulisen tukkansa edes nätisti letittää,
täytteet saappaiden kotiin jättää,
lumetta luomeen silmän kirkastukseksi lähteisssään levittää.

Siksi voitko ymmärtää?,
Sen saapuminen seuroihin sun,
tahattomasti vähän yli on, ennemmin kuin alle lyödyn.
Se tulee aina heti kun, täysi ylikin aika on,
ja optimistisen elämänsä pauloista ennättää.
Ja takaa sen,
ettei elämässä sun
mikään ulkoinen, saa sitä nyrpistämään.

Se emäntä on täyden elämän,
sillä paljonkin on sanottavaa.
Mutta huolet sen on toisenlaiset, ei se sua halua niillä kuormittaa.
Se kuunteleekin kyllä, vaikka suunsa osaa tauotta tarinaa tuottaa.
Sydämes jos purat sille, ne asiat ei koskaan lähde leviämään.

Se napille juuri irronneelle, saa sutkin ehkä nauramaan
ja oodia elämälle vähemmän pikkutarkalle,
ainakin mielesssäs laulamaan.
Se on ihminen täydellä sydämellä,
valmis sinut itsenäsi kohtaamaan.

Kuinka sinä hänet tunnetkaan?

(c) Riimikati

Uusi vuosi, vanhat juurevuudet.

 Kun kalenterin kierto aloitti taas tammikuun, vuosiluku kirjoitetaan eritavalla kun eilen ja asun muuttamatta yhtäkkiä isäni syntymäkaupungissa jonne en todellakaan koskaan arvannut muuttavani, mietin asioita joita nään muuttumattomina, mutta jotka ovatkin avaimia isoimpaan ja tärkeimpään muutokseen.
Kaketi se mitä Rakas mieheni Tommi aikanaan sanoi kun kirjasi osotteensa ulos syntymä kaupungistaan on kaikessa humoristisuudessan, pala isompaa ydintä. Että vaikka mies voi lähteä Lahesta niin Lahti ei lähde miehestä. Juurilleen ei tarvitse itse palata, tietääkseen missäs ne ovat. Henkisyys joita juuriltaan lähteminenkin usein rikastuttaa on siellä missä itse on. Koti on siellä mihin on sydämensä asettanut. Että vaikka minä olen juureton elämäni aikana 22 eri osoitetta kirjoittanut tuulten kuljettama yksilö, voin silti olla hengeltäni samanlainen kun juurevasti Lahtelainen. Voin olla yhtä syntyperältään hämäläistä- pohjalaasta- karjalalalaista- stadilaista- lappilaista- ulkomaalaistatakin olevan sielun kanssa.
 Veren sakeus ei siis määritä rakkauttamme lähimmäiseen.
Sukulaisensa voi kohda niin monin eri tavoin.

Välimatkat eivät ole syy kanssakäymättömyyteen. Tahtotila antaa lähtemiseen siivet. Tapaamisten tiheys ei määritä yhteyden tiiviyttä. Kohtaamisten tunnetila syntyy sydänten kohtaamisesta. Henkisesti voi vieressä seistessä olla hyvin kaukana tai läsnä tuhansien kilometrien takaakin.
 Hengellisyys ei ole yhtäkuin johonkin tietynnimiseen uskontoon tunnustautuminen. Jonkun liturgian osaaminen ei tee paskabriketistä (joka sinänsä on sekin oman arvonsa ansainnut) kultaharkkoa. Tai sormet rummulla voimaa hakevalta empatiaa lähimmäiselle sammuta.
 Olemme niitä yksilöitä, joiksi olemme tähän päivään asti kasvaneet.
Voimme parantaa tai heikentää elämämme kantavuutta, se on vain omista valinnoistamme kiinni. Asenne ratkaisee.
Meillä ihmisenä ei ole oikeutta kenenkään elämää tuomita. Siihen on suurempi tuomari, jota karmaksikin kutsutaa, joka aina enemmin tai myöhemmin armottoman tuomionsa langettaa.
Kaikella on seuraamuksensa. IHAN kaikella.
Me todellakin opetamme lapsillemme sitä mitä itse olemme.
Lastemme tulevaisuus on kiinni meidän jokapäiväisistä tunnetiloistamme ja valinnoistamme. Nuo syntymässään vilpittömät kirkasotsaiset myrkyttyvät vain meidän esimerkistämme. Maailman murheilta emme voi heitä suojella, mutta ihan jokainen omalla esimerkillään voi näyttää mitä on vahvuus. Millä sitten loppupelissä on merkitystä. Mikä sittenkin voimavaraksi aina nousee.
Vilpitön hyvyys voittaa aina.
 Vahvuutta ei ole kyyneleitään piilottaa, kipua hammasta purren raivoksi muuttaa. Kovin luu on se kundi ja gimma joka kyyneleensä avoimesti vuodattaa. Avoimuus on elämässä sellainen ase, että pahuuden moni luoti väistätetään kuin matrix elokuvassa.
Ystävät eivät ole elämän suola, he ovat koko marinadi. He kohtaavat meidät kun annamme heille siihen mahdolisuuden. Meistä tulee ystäviä jollekkin kun myönnämme heitä tarvitsevamme.
 Meidän ei tarvitse sietää pahuutta mutta me emme voi sitä vastustamalla voittaa. pahuus menee kauemmaksi vain kun emme alistu sen voimalle antamalla sille painoarvoa. Pelkomme eivät väisty pelkäämällä, vaan uskomalla että, peloista pahimmankin edessä, meidän rohkeutemme riittää sen ylikäymiseen.
Kun opimme että meitä ei voi kukaan muu vasten oman tahtomme seinää juoksuttaa, opimme hiljaakin tyytyväisenä kävelemään. Opimme tulemaan kurviin sillä vauhdilla että sieltä vielä taipuu poiskin.
 Meillä on valtaisat määrät sisäistä voimaa, mutta vaatii nöyryyttä, armeliaisuutta ja anteeksiantoa päästää se vapaaksi. Joskus on käytävä rähmällään että voi nousta ylös.
Ihmiset tekevät virheitä. Hulluinta on toistaa samaa virhettä olettaen aina eri lopputulemaa.
 Elämän tarkoitus ei ole pärjääminen. Suorituminen. Selvityminen. Elämän tarkoitus on Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Yksilönä. Ihmisenä. Omanlaisenaan.
Voimaa on antaa toiselle mahdollisuus olla vilpitön. Mutta jos toinen jääkauden lailla haluaa ylikäydä, kannattaa nöyrästi mennä toiseen tilaan ja sulkea ovi. Joskus lopullisestikkin. Se ei ole pakenemista. Se on eteenpäin menoa. Elämän vehreyden sallimista.
Ei ole kahta oikeaa eikä kahta väärää. On näkemyksiä jotka jaettuna voivat rakentaa kolmannen.
Meistä vahvimmat eivät ole hallitsijoita.

Armaat rakkaat ystävät. Olkoon alkanut vuosi teille armelias, avoin, vilpitön ja rakkaudellinen <3