Vaikea asennevamma?

Osui silmiini alla oleva video.
Suorastaan sattui. Sielujuuria myöten.
http://elamayllattaa.fi/lapset/
Voi pyhä jysäys. 
Vaikka minä en ole mikään eilisen teeren tytär niin aina jaksaa puistattaa, oksettaa ja joka solulla pöyristyttää ihmisten ilkeämielinen suppeus. 
Vaikka minä olen konkretiassa nähnyt että myös vammaisten vanhemmissa on ns. hyväksikäyttäjiä ja niitä jotka heittäytyyvät täysin yhteiskunnan kannateltavaksi eikä heitä kiinnosta opettaa lapsilleen empatiaa sen enempää kuin käytöstapojakaan, kuin itse mitään muutakaan, niin enemmän kuitenkin olen kohdannut niitä vammais lapsia joiden vuorovaikutus on välitöntä ja vilpitöntä. selkeästi myös rakkaudellisia rajoja saaneita.
Yhden ystäväni autistinen poika, nyt jo pitkänhuiskea nuorimies, on yksi kohteliaimmista poikapersoonista tuttavapiirissäni. Eikä vähiten siksi että hänen äitinsä on sitkeästi opettanut kuinka tervehditään, sisällä ei olla pipo päässä ja muillekkin tarjotaan karkkeja ja keksejä. Koiraa paijataan nätisti, kenenkään kädestä ei oteta ilman lupaa ja ketään ei muksita. Jokainen vähänkin autististen kanssa ollut ymmärtää että moisessakin hommassa on ollut valtaisa haaste.
Myös ystäväni tullut kuulleeksi kommetteja ettei sitä kannatta opettaa, ei se mitään ymmärrä, sehän on tommonen vammanen. Tai miksi sä haaskaat aikaas sen kanssa. Panisit sen vaa laitokseen asumaan. Ethän sä sen kanssa nyt voi mihkää julkiseen tapahtumaan mennä, sehän häiritsee muita.
Niimpä niin, lastenlaulu konsertissa heiluu musiikin tahdissa, laulaa, taputtaa käsiä ja on yhtä hymyä koko heppu. Ai niin mutta kun se on 180 pitkä ja parransäki leuassa niin se ei oo normaalia niin tottakai häiritsee.. Entä sitten, menen silti ja annan lapselleni elämyksen ja oppimateriaalia kuinka olla osa yhteiskuntaa. Edes yhden lokeron verran vähenmmän.
Ystäväni onneksi paksunahkainen yksilö jonka pintaa ei ihan vähällä raavita, mutta eittämättä voin kuvitella sen leijonaäidin sisäisen raivon joka moisista kommenteista nousee. Ja sen kuinka harvalla on sellainen asenne ja itsevarmuus.
Miksi tavallaan edes pitäisi kyetä olemaan vahvempi puolustamaan itseään ja lapsensa oikeutta olla olemassa? Vaan sen takia että, lapsi ei ole samaa kaavaa kaltaistensa kanssa. Mikä siinä erilaisuudessa on niin kammottavaa? Kun vammainen ja vammaton lapsi helpostikkin ymmärtävät toisiaan jopa ystävyyteen asti, miten kaavaan sopivat eleet, ilmeet ja aivotoiminnan omaavat aikuiset eivät ymmärrä?
Ei ole lapsen vika ettei hänen vanhempansa tajua tai ovat henkisesti selkärangattomia. Olivatpa he sitten vammaisen tai vammattoman lapsen vanhempia. Eikä varsinkaan ole muitten vammaisten lasten ja heidän vanhempien vika että, joka koppaan joku kyljestään mätä omena pänkee.

Jos se työkseen vammaishoitoa harjottavan arki on aina  yhtä belsebuubin kattilaa, niin suosittelen vaihtamaan alaa. Ja vähän äkkiä. Suurin osa vammaisten lasten vanhemmista ei voi siitä arjesta karata. Se on heille full time job, usein oman työsä lisäksi, eivätkä sitten loppupelissä muutaman pvän hengähdystaukoja lukkuunottamatta, joita heille kyllä soisin omista verovahoistani enemmänkin, haluaisikaan. Suurin osa ymmärtää että kaikella elämällä on tarkoitus. Ja juuri heidän oli tarkoitus kohdata jotain erilaista, vaikka eivät sitä tilanneetkaan.
Mutta KENENKÄÄN EI KOSKAAN pitäisi kohdata halveksuntaa siitä että heillä on erilainen lapsi. Olipa tuo normikaavan "särö" sitten iso tai pieni.
Ja niille joiden tekee mieli kommentoida jotakin negatiivista, sanoisin että, jos tilanne sinua hämmentää, kysy kauniisti niin sinulle varmasti selitetään.
Ja jos mielessäsi ei liiku yhtään mitään positiivista tai kaunista, pidä suusi kiinni.
Kiitäen terveistä, mutta omanlaisistaan, lapsistani ja hieman häveten kuulua moiseen ihmiskuntaan, toivotan paljon voimaannuttavia hetkiä kaikille rakkaudellisille vanhemmille. Älkää antako diagnoosien lokeroida ihmisyyttä.